Eilen oli Irakin sodan vuosipäivä. Lienee selvää, että sitä ei ole syytä juhlia. Sodat ovat järjestäen surullisia tapahtumia, eikä Irakin operaatio tee poikkeusta tässä määritelmässä.
Tapahtunutta:
- Vuonna 2003 Yhdysvaltain johto kertoi Irakissa olevan joukkotuhoaseita ja perusteli sillä hyökkäyksensä maahan. Joukkotuhoaseita ei ole löytynyt.
- Yhdysvallat päätti hyökätä Irakiin ilman Yhdistyneiden kansakuntien mandaattia ja siitä huolimatta, että asetarkastajien johtaja Hans Blix olisi halunnut jatkaa neuvotteluja.
-Liittoutuneet onnistuivat valloittamaan Irakin suhteellisen helposti, mutta varsinaisia väkivaltaisuuksia ei olla vieläkään saatu loppumaan.
- Vuonna 2003 uskottiin, että vuonna 2007 Irakissa olisi noin 5000 sotilasta. Nyt niitä on noin 175 000 ja täydellinen vetäytyminen näyttää epätodennäköiseltä ja strategisesti miltei mahdottomalta.
- Sota on vaatinut ainakin noin 60 000 siviilin kuoleman. Toiset laskelmat arvioivat määräksi jopa 100 000, mutta tämä luku lienee virheellinen. Joidenkin arvioiden mukaan epäsuorasti sodasta johtuvista syistä noin 655 000 siviiliä olisi kuollut. Lisäksi noin 3500 liittoutuneiden sotilasta on kaatunut.
- Irak on tällä hetkellä käytännössä sisällissodassa.
- Sodan tuli vähentää terrorismia, mutta käytännössä se on vain lisännyt sitä. Irak on hieman paradoksaalisesti nyt huomattavasti väkivaltaisempi paikka kuin Husseinin diktatuurin aikana.
Jos mietitään amerikkalaisten tavoitteita, niin onnistumisista on jouduttu maksamaan suunnattoman paljon: alue on miehitetty, Baath-puolue on kukistettu, uusi perustuslaki on luotu, ensimmäiset vaalit on pidetty, Saddam Hussein ja monet muut johtajat on otettu kiinni ja tuomittu. Tietenkin näitä ”onnistumisia” voidaan kritisoida monesta näkökulmasta, eikä vähiten ihmisoikeusrikkomuksista. Luvattua demokratiaa ja vapautta ei ole näköpiirissä, joten jopa Yhdysvaltain johdon on pakko myöntää virheensä.
Viimeistään nyt on aika miettiä, mikä on mennyt pieleen ja mitä voitaisiin tehdä toisin. Oma mielipiteeni on sama kuin vuonna 2003: koko sota on virhe.
Seuraavassa kirjoituksessa paneudun syvemmin Yhdysvaltain ongelmiin Irakissa. Mielipiteet ja mahdolliset virheet ovat minun.
YHDYSVALTAIN SOTILAALLINEN LÄSNÄOLO IRAKISSA VAIKEUTUU
Yhdysvaltain armeijalla on edesään mitattavia ongelmia Irakissa. George W. Bush vakuuttaa, että amerikkalaiset tulevat pysymään Irakissa, niin kauan kuin asiaan on tarvetta, vaikka se sitten veisi sata vuotta. Saa nähdä, kuinka todellisuudessa tulee käymään. Republikaanien tappio Yhdysvaltain kongressivaaleissa asettaa Bushille paineita tehdä ratkaisuja myös Irakin suhteen. Tilanne on varsin kriittinen myös demokraattien kannalta sillä äskeinen vaalivoitto sitoo puolueen yhä tiiviimmin vastuuseen Irak-politiikasta ja sillä saattaa olla suuriakin vaikutuksia vuoden 2008 presidentin vaaleihin.
Yksinkertainen ratkaisu Irakin tilanteeseen olisi vetäytyä sieltä mahdollisimman pian ja jättää asioiden ratkaiseminen paikallisille. Se olisi monella tavalla huono päätös sekä amerikkalaisille että irakilaisille. Yhdysvaltain on toki luovuttava imperialistisesta miehityksestä, mutta asteittain, jotta yhteiskuntarauha maassa säilyy. Vetäytyminen nyt tarkoittaisi myös pelikentän avaamista terroristeille: niille joita Yhdysvaltojen pitäisi ainakin teoriassa vastustaa. Voidaan lisäksi todeta, että se joka sotkee saa myös siivota. Yhdysvaltojen pitäisikin nyt korjata tuhoamansa yhteiskunta uusille urille ja tukea sen kehittymispyrkimyksiä muilla kuin uusilla sisäpiirinkaupoilla.
Yhdysvalloilla on Irak-politiikassa ainakin kolmenlaisia ongelmia. Ensinnäkin tilanne kentällä eli Irakissa on kestämätön. Fallujahin ja muiden kriisipesäkkeiden lisäksi Irak saatta ajautua sisällissotaan eri uskontokuntien välillä –näin todennäköisesti käy ainakin siinä tapauksessa, jos amerikkaiset vetäytyvät nyt maasta. Itse asiassa sisällissota -skenaario on tällä hetkellä varsin todellinen. Yhdysvaltain toimeenpanema demokratiaprosessi Irakissa on ollut mitätön, joskin vaalit saatiin pidettyä muutamaa pommi-iskua lukuunottamatta.
Irakin perustuslaki on varsinainen ongelmatapaus. Perustuslaki jättää korkeimman oikeuden aseman avoimeksi, esimerkiksi sen jäsenten valintaprosessi on epäselvä. Muita ongelmia ovat muun muassa se, että laissa mainitaan öljyn ja maakaasun kansallistamisesta, mutta vastauksetta jää miten toimitaan, jos öljyä tai maakaasua löytyy jostain lisää. Lisäksi islam on nostettu perustuslaissa valtionuskonnon asemaan, kuitenkin eri tavalla kuin Iranissa. Tämä on silti omiaan kiristämään jo aikaisemmin tulehtuneita välejä shiiamuslimien ja kurdien välillä. Perustuslain epäselvyys ja puutteellisuus estää parlamentin toimintaa ja hankaloittaa oikeusistuimien päätöksiä, koska asiakysymysten perustuslaillisuutta tulee punnita tapauskohtaisesti.
Toiseksi Yhdysvaltain kotirintaman tuki on vähentynyt tasaisesti. Tällä hetkellä presidentti George W. Bushin suosio on 30% luokkaa: huonommat kannatuslukemat on kerännyt aikaisemmin ainoastaan republikaanipresidentti Richard Nixon 1970-luvulla. Asiaa eivät ole auttaneet epäselvyydet korkeimman oikeuden tuomarin Aliton nimittämisessä, hirmumyrsky Katariinan tuhojen korjaamisessa ja asukkaiden avustamisessa, varapresidentti Dick Cheneyn skandaaleissa ja viimeisimpinä Bushin Aasian kiertueella tekemissä diplomaattisissa virheissä ja hallinnon ryvettymisissä. Bushin hallinto tuntuu tekevän virheen toisensa jälkeen, mutta ikävä kyllä Yhdysvaltain ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin nykyisen konservatiivijohdon ratkaisuissa.
Yhdysvallat on panostanut vuosia sotilaalliseen läsnäoloon ympäri maailmaa kotimaan politiikan kustannuksella. Yhdysvaltain talouden ongelmat näkyvät muun muassa kasvanana työttömien määränä ja sosiaaliturvan rapautumisessa. New Orleansin katastrofi toissa vuonna osoitti, kuinka huonosti Yhdysvalloissa on varauduttu maan sisäisiin kriiseihin, kun kaikki voimat on alistettu terrorismin vastaiseen sotaan. World Trade Centerin iskun jälkeen säädetty Patriot Act-laki on vähentänyt hallinnon legitimiteettiä pelottelemalla ja vakoilemalla omia kansalaisiaan. Tämän lisäksi Bush on myöntänyt valtaoikeuksiensa vastaisesti oikeuden ihmisten salakuunteluun.
Kolmanneksi Yhdysvaltain onglemana on sen kannatuksen laskeminen liittolaistensa ja muiden maiden keskuudessa. Neuvostoliiton rohmahdettua 1990-luvun alussa aikaisemmin vastaimperialismina tunnettut sotilaalliset operaatiot nähdään nykyään yhä selvemmin imperialistisina yrityksinä hallita maailmaa ja tukea omia markkinoitaan. Bushin kieltäytyminen lähestulkoon kaikista kansainvälisistä sopimuksista, räikeinpänä esimerkkinä Kioton ilmastosopimuksesta kieltäytyminen, on saanut Yhdysvaltain ulkopolitiikan näyttämään toisinaan unipolaariselta realismilta, jossa ei liittolaissuhteisiin tai kansainvälisiin instituuioihin sitoutumiseen ole varaa. Kuitenkaan kysmyksessä ei ole eristäytyminen (isolationism), vaan pikemmin interventionismi, kuten Afganistanin ja Irakin sodat osoittavat.
Yhdysvaltalaisten käsitykset ihmisoikeuksista poikkeavat suuresti eurooppalaisista näkökulmista. Ulkomaalaisten vankien pitäminen Guantanamon sotilastukikohdassa ilman oikeudenkäyntiä ja kuulustelumetodit, mukaanlukien kidutus, ovat kiristäneet ennestään Yhdysvaltojen välejä Saksaan ja Ranskaan. Yhdysvaltojen on näin myös vaikea enää arvostella Kiinaa ihmisoikeusrikkomuksista. Irakin Abu Grahbin vankilan tapahtumien kaltaiset islamia halventavat loukkaukset ovat antaneet viimeisen sinetin ja syyn äärifundamentalistisille islamilaisille vastustaa ameriikkalaisia. Bushin doktriini, jonka mukaan ”olet joko meidän puolella tai meitä vastaan”, tuntuu hankkivan yhä enemmän vihollisia Yhdysvalloille. Bushin puheet ”pahuuden akselista” ja ristiretkestä Irakiin osoittavat sen, että Yhdysvallat ei edes halua kunnolla kuunnella muita –edes omia liittolaisiaan, kuten Isoa-Britanniaa tai Australiaa.
Yhdysvaltain armeijasta on muodostunut tehokas imperiumin tuhoamiskone. Menestys Afganistanissa ja Irakissa näiden sotien alkupäivinä oli osoitus tämän koneen voimasta. Yhdysvallat pystyy hetkellisesti asettamaan menestyksellisen sotilaallisen painopistesuunnan ja keskittämään resurssinsa siihen. Ongelmat saapuvat, kun varsinainen vastarinta on murskattu ja sotilaiden pitäisi vakauttaa yhteiskuntajärjestys. Vaikka eurooppalaisten sotilaallinen voima on Yhdysvaltoihin verrattuna varsin heikkoa, niin silti amerikkalaiset sotilaat eivät selviä rauhanturvaamisoperaatioista ilman eurooppalaista osaamista, myös Rober Kaganin kaltaisten Eurooppa-kriitikoiden pitäisi tunnustaa tämä seikka. Esimerkiksi Afganistanissa amerikkalaiset ovat luovuttaneet operaation johdon Nato-joukoille suurimpien taistelujen tauottua. Yhdysvaltain armeija on suunniteltu hyökkäyssotaan ja tuhoamistehtäviin. Sillä on kiistaton sotilaallinen hegemonia jo ydinasearsenaalinsa ansiosta. Imperiumiksi se on ajautunut sotilaallis-taloudellisen kompleksin takia, joka tarvitsee lisää sotia pitääkseen itsensä vallassa. Sotien hyväksymiseksi tämä kompleksi on rakentanut Yhdysvalloista ”pelon yhteiskunnan” ja näennäisen demokratian, joka turvaa loppumattomat aseteollisuuden markkinat.
Hobbesin valtiokäsityksen mukaisesti Yhdysvallat on neutraali kone, joskin siis nyt neokonservatiivinen, joka on valjastanut uskonnon työkaluksi ja aseeksi. Vetoamalla uskonnollisiin tunteisiin ja toimimalla asiakysymyksissä niiden mukaisesti, kuten kieltämällä homoavioliitot, Bush on saanut taakseen merkittävän tukijoukon, joka ei hylkää johtajaansa helposti. Tilastojen mukaan jopa 25% amerikkalaisista identifioituu Bushin kannattamien uskonnollisten mielipiteiden ja tekojen mukaisesti. Tämä kannattajakunta tukee yhä sotilaallisia toimia Irakissa, vaikka sodassa tehdyt virheet ovat varsin selviä.
Yhdysvallat todennäköisesti pyrkii tilanteeseen, jossa sillä on Washington-myönteinen hallinto Irakissa ja rauhallinen turvallisuustilanne. Irakin oman armeijan ottaessa johtovastuun Yhdysvallat pystyisi vihdoin vetäytymään. Ikävä kyllä tämän hetkinen sisällissota ei lupaa Yhdysvalloille helppoa tietä ulos kriisistä, jonka se on osittain itse luonut. Yhdysvaltain Irakin joukkojen komentajan David Petraeuksen sanoin sotilaallinen voitto Irakissa on mahdoton. Niinpä näyttäisi siltä, että ei-sotilaalliset keinot, kuten sosiaalipoliittisten instituutioiden luominen, luottamuksen rakentaminen, kansalaisyhteiskunnan kehittäminen ja diplomatia, ovat miltei ainoa mahdollisuus parempaan.
