Unohdettu sota?

Irakin sota ei ole enää edes Yhdysvaltain presidentinvaalien tärkein teema, vaan esimerkiksi demokraattien esivaaleissa mitellään nyt Hillary Clintonin ja Barack Obaman kesken siitä, miten maan talous saadaan taas kasvuun. Vaikka sodan alkamisesta on jo aikaa ja monet kokevat, että sitä on ruodittu riittävästi, tulisi meidän huomioida, että Irak on yhä katastrofaalisessa tilassa. Sodan jälkiä ei ole korjattu, saati tehty niitä parannuksia, joita George W. Bush lupasi irakilaisille ennen ”vapauttamisoperaation” alkua.

Koska vahinko, eli sota, on jo tapahtunut, tärkeintä nyt on oppia virheistä. Irakilaisten kärsimyksiä ei saa unohtaa, vaan meidän tulee miettiä, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Vaikka sodan taustalla ovat Yhdysvaltain neokonservatiivisen hallinnon ideologiset ja valtapoliittiset pyrkimykset, on meillä kaikilla mahdollisuus tehdä osamme. Ainakin voimme muistaa, eikä sen merkitystä tule vähätellä, sillä ihmiset toimivat muistamisen pohjalta.

Hegelin historianfilosofian yksi keskeisistä ajatuksista on, että virheiden kautta opitaan ja saadaan aikaan muutosta. Maailmanhistorialla on tässä ajatusmaailmassa henki, joka oppii ihmisten tekemistä harharetkistä, joista sodat ovat yksi pahimmista esimerkeistä. Mutta emmehän me voi oppia, jos emme muista! Enkä nyt tarkoita Irakiin fokusoitumalla, etten välittäisi muun muassa Kenian, Darfurin, Kongon ja Lähi-idän kriiseistä tai muista konflikteista, vaan pidän Irakin esimerkkiä tärkeänä, koska tähän hyökkäyssotaan osallistui maailman rikkain ja merkittävin valtio. Oppimalla Irakin virheistä voimme parhaimmillaan vaikuttaa kaikkiin muihin konflikteihin – rakentamalla entistä vahvemman ja paremman rauhaa turvaavan instituution. Muutos lähtee meistä.

Seuraavassa on Debatti-lehdessä julkaistuja näkemyksiäni Irakin sodasta, sen syistä ja seurauksista. Lukekaa, kiistäkää, haastakaa ja laittakaa kommenttia, niin voimme käydä hyvää keskustelua.

IRAK: VASTUSTIMME, MUTTA EMME ESTÄNEET

Vuonna 2003 Yhdysvaltain hallitus kertoi, että Irakilla on hallussaan joukkotuhoaseita, jotka uhkaavat länsimaita. Näin tapahtui, kun George W. Bush halusi rakentaa sotilaallisen operaation Irakissa välttämättömäksi ja antaa ymmärtää, että se vähintään implisiittisesti liittyisi Yhdysvaltain terrorismin vastaiseen sotaan. Saman vuoden maaliskuussa Yhdysvaltain johtama liittouma julisti sodan Irakia vastaan ja hyökkäsi maahan, ilman Yhdistyneiden kansakuntien mandaattia puhumattakaan siitä, että Irakissa vierailleet IAEA:n alaiset asetarkastajat olisivat löytäneet viitteitä joukkotuhoaseista.

Bushilaisten neokonservatiivien näkökulmasta Irakin operaatiossa on onnistuttu osittain: alue on miehitetty, entinen hallitsija Saddam Hussein on tuomittu ja maan öljyvarat on turvattu. Miehittäjien meriittiluettelo loppuu käytännössä tähän. Yhdysvallat lupasi irakilaisille demokratiaa, vapautta ja rauhaa, eikä juuri mitään niistä ole saavutettu. Irak on sen sijaan tällä hetkellä huomattavasti väkivaltaisempi paikka kuin diktaattori Husseinin aikakaudella. Sota on vaatinut Iraq Body Count -projektin mukaan noin 74 400–81 000 siviilin ja noin 4 100 liittouman sotilaan hengen. Toisten arvioiden mukaan todelliset lukumäärät ovat jopa satojatuhansia.

Amerikkalainen katastrofi

Yhdysvallat on kokenut strategisesti kiusallisen tappion ajautumalla Irakissa tilanteeseen, jossa sen pitäisi periaatteessa vetäytyä sotilaallisesti maasta mutta toimiessaan niin se jättäisi alueen kriittiseen tilaan. Irak on luisunut vähitellen käytännössä sisällissotaan eri uskonnollisten ryhmittymien välillä. Lisäksi Bushin neokonservatiivinen ja unilateraali politiikka on antanut Yhdysvalloista synkän kuvan koko maailmalle. Guantánamon sotilastukikohdassa vastoin kansainvälistä oikeutta pidettävät vangit, surullisen kuuluisa Abu Ghraib, CIA:n myös Suomen kautta kulkeneet laittomat vankilennot ja syytökset Yhdysvaltain Itä-Euroopassa sijaitsevista salaisista vankiloista ovat mustanneet Bushin ja siinä sivussa osittain Yhdysvaltain maineen Euroopassa ja hyvin suuressa osassa muuta maailmaa. Erityisen ikävää on, että Irakin sota on kasvattanut islamilaisen ja kristityn maailman välistä kuilua. Se on lisännyt ennakkoluuloja kummassakin blokissa ja antanut retorisia lyömäkirveitä ääriryhmien fundamentalisteille. Bushin näkemys Irakin sodasta 2000-luvun ristiretkenä kuulostaa maallistuneessa Suomessa absurdilta vitsiltä, mutta ikävä kyllä se ei kaikille ole sitä.

Irakin sodan todellisia syitä voidaan vain arvailla. Yhdysvallat halusi todennäköisesti turvata itselleen mittavat öljyvarat, tarvitsi strategisista syistä sotilastukikohdan geopoliittisesti merkittävältä alueelta, turvasi sotilaallis-taloudelliselle kompleksille muutamaksi vuodeksi riittävästi liiketoimintaa, pelkäsi Irakin vahvistuessaan haittaavan Persianlahden öljykuljetuksia, tai ehkä istuva presidentti halusi profiloitua vahvana johtajana, joka lopulta viimeistelisi 1990-luvun alussa keskeneräiseksi jääneen operaation. Sodan syitä emme voi ehkä koskaan aukottomasti tietää, mutta sitä tärkeämpää on keskittyä tulevaan. Irakin sodan oppi on, että se ei saisi enää koskaan toistua. Ihmisten pitäisi olla vahvoja ja nousta tällaisia sotia vastaan.

Sotapolitiikka ja sen kannattajat

Politiikassa tehtyjen virheiden tulisi näkyä myös äänestyskäyttäytymisessä. Edustukselliseen demokratiaan perustuvan poliittisen järjestelmän pitäisi toimia responsiivisesti; epäonnistuneiden poliitikkojen menettäessä kansansuosion tulisi heidän myös luopua vallasta. Näin ei kuitenkaan käynyt Yhdysvaltain vuoden 2004 presidentinvaaleissa, jotka Bush ja Cheney voittivat Irakin sodasta huolimatta. Yleinen mielipide kääntyi vasta vuoden 2006 kongressivaaleissa Bushia ja republikaaneja vastaan, ja tämä linja jatkuneen Yhdysvalloissa myös ensi vuoden presidentinvaaleissa.

Irakin sodan vastustamiseen useasti liitettävä miltei fundamentalistinen Amerikka-vastainen ajattelu tuntuu hyvin naiivilta. Tällaisessa mustavalkoisessa näkökulmassa ainoastaan Yhdysvallat ja heidän liittolaisensa syyllistetään ja sotaa vastustavia maita arvostetaan. Sen sijaan, että pitäisimme kaikkia amerikkalaisia tyhminä bushilaisina, tulisi meidän tukea Yhdysvaltain edistyksellisiä demokraattisia voimia. Vastaavasti tulisi huomioida, että sotakoalitioon kuulumattomat hallitukset voivat silti antaa hyväksyntänsä – ja epäsuoraa tukea – neokonservatiivien interventiopolitiikalle, vaikka valtiot eivät suoraan kuuluisikaan liittoumaan. Näin ollen ei ole esimerkiksi aivan sama, lähettääkö Suomi sotilaitaan Afganistaniin vai Darfuriin.

Suomen suuri hiljaisuus

Suomi on, puolustusministeri Häkämiehen irtiottoja lukuun ottamatta, edustanut selvästi konsensushakuista ja multilateraalia ulkopolitiikkaa. Silti hyvinvointimme estää meitä toisinaan näkemästä välittömiä intressejämme pidemmälle. Sanomme asuvamme oikeusvaltiossa, jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä. Kerromme mielellään ulkomaalaisille vieraillemme, että hyvinvointivaltiomme antaa kaikille yhtäläiset lähtökohdat elämään. Keskustelun mennessä globaalille tasolle arvostelemme kuolemanrangaistuksia, epäoikeudenmukaisia sotia ja elintasokuiluja. Mutta kaikki, mikä on väärin, johtuu muista, ei koskaan meistä. Miksi emme syyllistä itseämme siitä, että annamme kaiken vain tapahtua?

Haluamme, että oikeusvaltiossamme pieninkin rike noteerataan, mutta tapahtumien koskettaessa globaaleja asioita ummistamme silmämme. Meille, siis niille jotka asuvat rikkaissa länsimaissa, kerrottiin ja vakuuteltiin, että Irakissa on joukkotuhoaseita, jotka uhkaavat meidän rauhaamme. Yhtäkään tällaista asetta ei ole löydetty. Yhdysvaltain presidentti Bushin tehdessä päätöksen hyökkäyksestä Irakiin hän teki sen meidän kaikkien puolesta – kaikkien niiden jotka ovat riippuvaisia öljystä. Hän on de jure Yhdysvaltain presidentti, mutta de facto hän käyttää maailmanlaajuista valtaa, joka vaikuttaa myös Suomessa. Eikö meidän pitäisi olla huolissamme silloin, kun meille valehdellaan? Mikäli emme vaadi muutosta, annamme hiljaisen hyväksynnän sille, että vastaavia huijauksia voidaan toteuttaa myös tulevaisuudessa. Sen sijaan, että syytämme ainoastaan amerikkalaisia huonosta politiikasta, meidän tulisi vaatia parempaa suomalaista ja eurooppalaista ulkopolitiikkaa, vahvempaa YK:ta ja lopulta globaalia demokratiaa.

Olemme tyytyväisiä, että emme ole vastuussa Yhdysvaltain politiikasta, mutta voimme nauttia heidän kasvattamistaan hedelmistä. He turvaavat öljynsaantimme ja suojaavat Eurooppaa aseellisesti. Jugoslavian kriisin aikana Eurooppa ja Euroopan unioni suorastaan laskivat tilanteen hallinnan amerikkalaisten varaan. Niinpä on helppo uskotella itselleen, että 70 000 irakilaista siviiliä on hinta, jonka joudumme maksamaan siitä, että asiamme ovat hyvin.

Tiedostavuuden kautta rauhaan

Meillä on vapaus arvostella amerikkalaisten ja Bushin politiikkaa, mutta samalla on muistettava, että olemme kaikki vastuussa maailmasta. Jos nautimme nykyisen maailmanjärjestyksen eduista, tulee meidän olla myös vastuussa sen varjopuolista. Suomen ulkopolitiikan on oltava myös jatkossa vastuullista ja sovittelevaa, mutta samalla on pyrittävä edistämään globaalin demokratian ja lainsäädännön kehitystä. Riippumatta maasta ja kulttuurista meidän on kyseenalaistettava edustuksellisten poliitikkojen sotiin ja ihmisyyttä loukkaaviin rikoksiin johtamat päätökset, asetettava heidät vastuuseen ja tarvittaessa vaihdettava kaikki tällaiset luottamustehtävien haltijat.

On pyrittävä luomaan yhteiskunta, jossa kansalaiset ovat valistuneempia ja heidän poliittinen lukutaitonsa on entistä parempi. Tällöin äänestyspäätösten pitäisi perustua järkeen ja oikeudenmukaisuuteen. Ihmisten tulee olla rohkeita niin keskellä diktatuuria kuin myös keskiluokkaisessa länsimaassa, jossa osa väestöstä on menettänyt kiinnostuksensa politiikkaan ja globaaliin hallintaan. Parempi maailma on mahdollinen vain, jos muutosta uskalletaan vaatia. Moraalinen universalismi, humanismi ja globaali demokratia tarvitsevat soihdunkantajia ja meidän on oltava heitä.

Kirjoitus on julkaistu Debatti-lehdessä 3/2007