Niiden ehdokkaiden joukosta, joilla on realistiset mahdollisuudet nousta Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi Barack Obama on valintani. Yhdysvalloissa on nyt hieman samanlainen asetelma kuin SDP:n puheenjohtajakilvassa: valitaanko Bushin tilalle viimeinen vanhan Amerikan presidentti vai ensimmäinen uuden Amerikan johtaja. Sinänsä vanhan valitseminen voi olla perusteltua, mikäli kyseessä on parempi linja kuin uusi. Yhdysvalloissa tämä ei kuitenkaan ole tilanne. Vaikka tässä vaiheessa on vielä edessä uuvuttavan pitkän esivaalitaiston loppusuora, näyttää kilpailijoita olevan jäljellä enää kolme, joista kaikki ovat parempia vaihtoehtoja kuin George W. Bush.
En halua olla niin kyyninen, että näkisin Yhdysvaltain heikon johtajan positiivisena asiana maailmalle. Heikko ei aina tarkoita suoraan huonoa, mutta Bushin kohdalla se on pitänyt paikkansa. Tällainen presidentti voi halutessaan aiheuttaa niin paljon pahaa, että sellaisen valinnan perusteleminen suoraan imperiumin hajottamisella lähenee nihilismiä. Hyvä presidentti voi edes hidastaa sitä suuntaa, joka näyttää olevan syöksyen alaspäin ja josta esimerkiksi Parag Khanna kirjoittaa (HS 17/2): ”Yhdysvaltain johtoasema murenee, ja muuttuu tavalliseksi supervallaksi Kiinan ja EU:n rinnalle”. Yhdysvaltain hegemonia ei luonnollisestikaan ole mikään itseisarvo tai tavoiteltava tila – nykyisellään päinvastoin – mutta ne keinot, jolla Yhdysvallat voi pitää itsensä vielä hetken pinnalla ja vahvasti globaalissa päätöksenteossa kiinni voivat tehdä tästä maailmasta paremman niin amerikkalaisille kuin kaikille heille, jotka vähintään välillisesti joutuvat marssimaan yhdysvaltalaisen politiikan pillin tahtiin.
Khanna, joka matkusti yli 40 maassa keräämässä havaintoaineistoa, jatkaa havaintojensa analysointia: ”…teollisuusmaiksi nousevat maat eivät halua toteuttaa amerikkalaista unelmaa vaan ne tavoittelevat eurooppalaista mallia. Mallia, johon kuuluu parlamentarismi, sosiaalinen huolenpito, ympäristöstä huolehtiminen ja ennen kaikkea halu huolehtia kansainvälisistä ongelmista yhteistyöllä ja neuvotteluilla. Euroopalla ei ole paljon asevoimaa, koska se ei tarvitse sitä”. Jos tämä on todella myös se suunta johon Obama haluaa Yhdysvaltoja viedä, on se kannatettavaa politiikkaa. Obaman kohdalla on vain hieman epäselvää, mikä hänen todellinen linjansa on.
Kahdeksan seuraavaa vuotta yhtä huonoa presidenttiä kuin Bush tarkoittaa kahdeksaa vuottaa kärsimystä, sortoa, sotaa ja kuolemaa. Ei sellaista voi kannattaa tai toivoa edes sillä perusteella, että Yhdysvallat mahdollisesti romahtaisi sen seurauksena – mikään ei takaa, että sen jälkeinen maailman johtovaltio olisi edeltäjäänsä humaanimpi ja demokraattisempi. Yhdysvalloilla on kuitenkin historiansa edistyksellisenä valtiona, nyt sen vain pitää nähdä uusiutumisensa oikea suunta. Muuten maata uhkaa perikato. Esimerkiksi maailmantalouden kehitys, Yhdysvaltain asuntolainakriisi, amerikkalaisten pörssiyhtiöiden spekulatiivisten rahastojen kupla, sivistyksen heikko taso, kansalaisten huolestuttava lihavuus, amerikkalaisen diplomatian kriisi, Yhdysvaltain epäonnistuneet sotatoimet, yhteiskunnallinen epätasa-arvo ja epävakaus varjostavat Yhdysvaltojen kehitystä. Hegemonisen asemansa se häviää kuitenkin, jos ei nyt niin sadan tai kahden sadan vuoden päästä, joten kädessä olevat kortit kannattaa pelata niin, ettei pata-akka jää käteen. Yhdysvaltain ikuista hegemoniaa ajaville tai siihen uskoville voin kertoa, että kaikki imperiumit ovat joskus kaatuneet: niin on käynyt muun muassa Roomalle, Kiinalle ja Iso-Britannialle. Ladasta ei saa mersua värjäämällä sitä uudelleen, eikä Yhdysvallat paranna asemaansa samanlaisilla konsteilla. Ehdotan ensin uuden moottorin hankintaa ja myöhemmin koko auton vaihtoa – ikävä kyllä Yhdysvallat saattaa tarvita kovan kolauksen ohjaamoonsa ennen kuin näin radikaaleja muutoksia toteutetaan. Ei se mahdotonta silti ole.
Mikäli Barack ”Yes We Can” Obama ei täytä lupauksiaan, niin hänet on syytä vaihtaa neljän vuoden päästä. Itse olisin kuitenkin valmis antamaan hänelle nyt mahdollisuuden näyttää, kuinka voimakas hän on Yhdysvaltain sotilaallis-taloudellisen kompleksin edessä. Uskon, että hänellä on siihen paremmat mahdollisuudet kuin Clintonilla tai McCainilla. Varmaa kuitenkin on, että Obamasta kuullaan vielä.
Toinen mies, josta kuullaan varmuudella on suomalainen muusikko, kolumnisti ja ihmisoikeusaktivisti Tommy Lindgren. Hän kirjoittaa niin ikään myös Yhdysvalloista ja Obamasta (HS 20/2): ”Jos uskoo ranskalaisen filosofin ja intellektuellin Bernard-Henri Lévyn sanoja, Yhdysvallat on maa, jossa Hollywood on korvannut Hegelin”. Lévyä hän lainaa teoksesta American Vertigo: ”Hegeliläisen ajatuksen ’mikä on järjellistä, on todellista’ voi amerikkalaisittain pukea muotoon ’mikä on todellista, on spektaakkelia’; ja spektaakkelin on oltava tavalla tai toisella totta”.
Lindgren pohtii, voiko Barack Obaman mahdollinen voitto presidentinvaaleissa olla todella todellista. Vai onko kysymys pelkästä näytelmästä. Se on ihan järkevä kysymys. Lindgren väläyttelee mielikuvia: kuvittele Obama Bushin tilalle valkoiseen taloon ja neuvotteluihin turvallisuusyhtiö Blackwaterin kanssa. Jatkan Lindgrenin listaa: miltä kuulostaa Obama Bushin sijaan YK:n yleiskokouksessa, tekemässä ympäristöpolitiikkaa, pohtimassa amerikkalaisten aselupia, tapaamassa CIA:n johtoa, vierailemassa Guantanamon vankileirillä, Irakissa, linjaamassa erityisesti vähemmistöjä koskevaa minimipalkkalakia. Hymyilyttää. Voiko maailma todella muuttua vaihtamalla yksi johtaja? Sitä sopii ainakin toivoa, vaikka amerikkalaisen yhteiskunnan ja oikeusjärjestelmän rakenteet tulevat hankaloittamaan Obaman urakkaa valtavasti. Ensin hänet pitäisi tietenkin valita presidentiksi.
Lindgren lisää vielä, että SDP:n tulisi oppia Obamalta. Hän kirjoittaa: ”Oma vaatimaton vihjeeni demareille kuuluu: unohtakaa tyhjänpäiväinen puhe identiteettiin perustuvista vetovoimaisista piirteistä ja keskittykää osaamiseen, rehellisyyteen sekä intohimoon yhteisistä asioista. Nuoruus tai sukupuoli ei välttämättä takaa karismaa”. Näin on. SDP:n pitäisi varmasti oppia sekä Obamalta että Lindgreniltä.
Kuvassa Illinoisin senaattori ja demokraattien esivaalien presidenttiehdokas Barack Obama sekä muusikko-ihmisoikeusaktivisti Tommy Lindgren.
Barack Obaman vaalisivut.
Tommy Lindgren on Don Johnson Big Bandin solisti.
No comments:
Post a Comment