Aikaisempi mielikuvani Image-lehdestä liittyi sliipattuun pintaraapaisuun mainstream-populaarikulttuurista ja sen entisen päätoimittajan huumesekoiluihin. Ainakin julkaisun tuorein numero todistaa käsitykseni vääräksi. Mikko Nummisen pääkirjoitus ja toimittaja Joanna Palmèn artikkeli ruotsalaisen kirjallisuuden August-palkinnon voittajasta Susanna Alakoskesta käsittelevät köyhyyttä ja luokkayhteiskuntaa. He onnistuvat nostamaan esiin enemmän poliittisesti tärkeitä aiheita kuin leipiintyneet suomalaiset tiedotusvälineet yhteensä viikon aikana.
Image pohjustaa keskustelua suomalaisesta alaluokasta ja maalailee hypoteeseja luokkayhteiskunnasta. Suomen kohdalla puhuminen varsinaisesta luokkayhteiskunnasta olisi liioittelua – toisin kuin ruotsalaisessa monarkiassa. Meillä viime vuosisadan sodat lopulta yhdistivät kansan, joka on monessa suhteessa harvinaisen tasa-arvoinen.
Numminen huomauttaa oikein, että Suomessa on kuitenkin moni asia huonosti. Mainittuja Akilleen kantapäitä ovat esimerkiksi: kasvava köyhyysriski, köyhät lapsiperheet, opiskelijoiden taloudellinen tilanne, pitkäaikaistyöttömyys, pätkätyöt, lisääntyneet mielenterveysongelmat sekä maahanmuuttajien ja syrjäytyneiden suomalaisten vaikeudet. Numminen tiivistää asian seuraavasti: ”Suomessa on yhä enemmän köyhiä. Kaksitoista prosenttia suomalaisista elää suhteellisen köyhyysrajan alapuolella. Luku on kasvanut vuosikymmenessä kolmanneksella”.
Haastateltava Alakoski porautuu konkretiaan ja kysyy, miksi vuokra-asunnoista ei ole koskaan merinäköalaa? Tai miksi poliitikot eivät ikinä päätä, että lähiöihin istutettaisiin omenapuita ja viinimarjapensaita? Aivan niin – erityisesti jälkimmäinen ehdotus olisi jopa helposti toteutettavissa. Saa nähdä, millaisen vastaanoton Alakosken provokatiivinen romaani Svinalängorna saa Suomessa ensi syksynä, jolloin se julkaistaan täällä.
Tuntuu siltä, että meitä vaivaa poliittinen anemia. Suomalaisilta toivoisi enemmän vaatimuksia, kuten Nummisen ajatusta protestiäänillä eduskuntaan valitusta pornaislaisesta neljän lapsen yksinhuoltajaäidistä. Ei jäädä nukkumaan, vaan toteutetaan nämä unelmat!
Keskustelu kuroslaisesta skandaalikirjallisuudesta vie pitkitettynä uskottavuuden poliittiselta debatilta ja hankaloittaa edustukselliselle demokratialle välttämätöntä puintia aidoista asiakysymyksistä. Kun monet muut lehdet kauhistelevat pääministerin entisen naisystävän teoilla, niin Image iskee nyt niin kiusalliseen ja merkittävään ongelmaan kuin köyhyyteen, että jopa poliittiset puolueet kakovat siitä puhuessaan.
Koen suoraselkäisenä vastuunkantona sen, että tyyliin, poppiin, ilmiöihin ja ihmisiin keskittynyt lehti toimii tässä tapauksessa jonkinlaisena kansan omatuntona. Käykää lukemassa, suosittelen.
Post Scriptum:
Lisäksi Ruben Stillerin poliittinen satiiri Imagessa on gourmeeta verrattuna Matti-Esko Hytösen vastaaviin oksennuksiin Iltalehdessä.
Olen kirjoittanut aikaisemmin köyhyydestä ja eriarvoistumisesta täällä.
5 comments:
Pidän, kuten sinäkin, erittäin tervetulleena sitä, että Imagen kaltainen
lehti ottaa tämänkaltaisia asioita esille, sillä näin tavoitetaan paljon
sellaisia ihmisiä, jotka jäävät tavanomaisen poliittisen uutisoinnin
marginaaliin.
Poliittinen uutisointi on suomalaisessa mediassa keskittynyt ehkä
liikaakin poliittisen instituutioiden ja organisaatioiden ympärille, ja
poliittinen uutisointi on eristetty omaksi erilliseksi aihepiirikseen,
jota uutisoidaan ikään kuin se olisi jokin irrallinen, kaikesta muusta
erillinen, entiteetti.
Politiikan eriytyminen omaksi elämänalueekseen on ongelmallista, sillä
tällöin se koetaan helposti omasta elämästä vieraana ja kaukaisena asiana.
Vaarana on, että ihmiset menettävät ajattelussaan politiikan yhteyden oman
ja toisten elämän kannalta tärkeisiin ja arkipäiväisiin asioihin, jolloin
poliittista vaikuttamistakaan ei enää koeta mielekkääksi vaikuttamisen
tavaksi.
Täten onkin hyvä rikkoa näitä politiikan institutionalisoituneita
lähestymistapoja, ja käsitellä poliittisesti relevantteja aiheita
sellaisilla foorumeilla, joissa ihmiset eivät ole tottuneet niitä
aikaisemmin näkemään.
Täten ihmiset ehkä huomaisivat omien kokemustensa kautta, että politiikka
on jotain, joka vaikuttaa myös minun elämääni. Kyse ei ole politiikan
muuttumisesta/muuttamisesta vaan siitä tavasta, jolla politiikka liitetään
ihmisten arkeen.
Politiikan täytyy tulla lähelle ihmistä. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi
politiikka tulee liittää mitä erilaisimpiin elämänalueisiin täysin
luonnollisena asiana, jotta sen yhteys omaan elämään kyettäisiin paremmin
havaitsemaan.
-Touko Aalto
Toukolle,
viitaten kommenttiisi ja lauantaiseen keskusteluumme
Politiikka ei tosiaan saisi vieraantua ihmisten arkipäivästä ja elämästä. Näin ollen politiikkaa on tuotava jatkuvasti uusille areenoille. Tosin Image-lehti on kyllä käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita jo pitkään ja rohkeasti.
Parempi esimerkki asiasta on sinun aikaisemmin mainitsemasi poliittiset elokuvat, kuten Michael Mooren luomukset Bowling for Columbine ja Fahrenheit 911. Vaikka nämä teokset ovat populistisia ja siitä syystä niiden kritisointi on täysin aiheellista, niin silti ne herättävät yhteiskunnallista debattia. Jo niiden populistisuuden paheksuminen on parempi tilanne kuin, että ei käytäisi keskustelua ollenkaan. Uusimpana Sacha Baron Cohenin esittämä Borat–hahmo on juuri siksi hyvä, että se pistää meidät miettimään itseämme ja sitä maailmaa, jossa elämme.
Edustuksellisen demokratian toimivuuden kannalta on todella tärkeää, että äänestäjät pystyvät havainnoimaan politiikan erilaisia muotoja ja toimintakenttää. Monesti taiteen avulla pystytään sanomaan sellaisia yhteiskunnallisesti merkityksellisiä asioita, joita on muuten vaikea ilmaista yhtä selkeästi. Juuri tästä johtuen elokuvat ovat tärkeä osa elämääni. Esimerkiksi Martin Scorsese ja Lars von Trier ovat osanneet kuvata yksilön suhdetta suvereeniin. Scorsesen Gangs of New York esittää absurdein keinoin eräänlaisia reaalipolitiikan ristiriitoja, kuten Thomas Hobbesin lausahdusta: ”Sopimus ilman miekkaa on pelkkää puhetta”. Vastaavasti von Trierin Dancer in the Dark kertoo kuolemantuomioon liittyvistä ongelmista ja jälleen individuaalin näkökulmasta suvereeniin. Mainittakoon vielä merkittävistä elokuvista puhuttaessa, että Milos Formanin mestarityö Yksi lensi yli käenpesän herätti, niin paljon yhteiskunnallista keskustelua, että sillä on ollut merkitystä vankeuden- ja mielenterveyden hoitoon.
Sen sijaan toiset teokset ovat herättäneet kritiikin lisäksi sensuuria ja jopa väkivaltaisia tunteita. George Orwellin romaani Vuonna 1984 ja Stanley Kubrickin elokuva Kellopeliappelsiini ovat tällaisia teoksia. Orwellin kirja kiellettiin Neuvostoliitossa ja häntä syyteltiin myös kotimaassaan. Ikävä kyllä erityisesti viimeksi mainittu teos sai osakseen paljon paheksuntaa, koska Britanniassa tehtiin ensi-illan jälkeen elokuvaa jäljitteleviä murhia. Kuitenkin voidaan kysyä, johtuivatko nämä väkivallanteot taiteen ylilyönneistä vai kärjistyneistä ja patoutuneista yhteiskunnallisista paineista sekä yksilöiden psyykkisistä ongelmista. Itse olen tässä tapauksessa jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Toisaalta monia poliittis-filosofisia ajattelijoita, kuten esimerkiksi Nietzscheä, Smithiä ja Marxia on syytetty implisiittisesti ihmisten surmaamisesta – tai siitä, että heidän nimiinsä on näitä hirmutöitä tehty. Uteliaisuuttani kysyn, mitä mieltä olet, missä menee taiteilijan tai filosofin vastuu teoksistaan? Kuinka pitkälle, voimme väittää, että tämän asian esittäminen edustuksellisen demokratian nimissä on välttämätöntä?
Ensinnäkin on hienoa, että Image-lehteen liittyvä kommenttisi on ärsyttänyt ajattelumme jo sen verran, että olemme käyneet ja käymme edelleen sen pohjalta erittäin mielenkiintoista ja ajankohtaista debattia. Yhdyn ensinnäkin Imageen liittyvään näkemykseesi yhteiskunnallisen keskustelun foorumina; mieleeni tulee taannoinen Rosa Meriläisen kohu, ja kokoomusopiskelijoiden yhteiskuntafilosofiset pohdinnat 3.9 promillen humalassa.
Mielestäni Image on esittänyt, sen mitä itse olen siihen tutustunut, monet yhteiskunnalliset aiheet perinteisestä poliittisesta uutisoinnista poikkeavalla tavalla.
Ehkä tämä liittyy nuoren toimittajasukupolven tapaan lähestyä poliittisia teemoja ajan hengen mukaisesti, hieman viihteelliseesti, jolloin kyetään tavoittavaan suurempi potentiaalinen lukijakunta. Tämänkaltainen lähestymistapa on varsin luonnollista, sillä laajaa lukijakuntaa tavoiteltaessa tulee ottaa huomioon laajan lukijakunnan toiveet ja preferenssit – kyse on vain kerronnallisesta muutoksesta.
Tosin edellisenkaltainen kerronnallinen muutos voi helposti johtaa myös sisällölliseen muutokseen. Poliittiset ja yhteiskunnalliset teemat kilpailevat monien muiden teemojen kanssa palstatilasta, jolloin lehden toimitus voi taloudellisista syistä painottaa niitä teemoja, joiden se katsoo parhaiten edistävän lehden myyntiä. Tässä vaiheessa törmäämme aiheeseen, josta aikaisemmin puhuimme eli poliittisten/yhteiskunnallisten aiheiden irrallisuuteen muihin teemoihin nähden. Minkä vuoksi yhteiskunnalliset teemat koetaan muusta elämästä erillisiksi asioiksi? Minkä takia toisiinsa erittäin vahvasti kytkeytyneiden teemojen väliin on muodostunut keinotekoinen erottelu, näemme monet arkiset teemat irrallisina kokonaisuuksina, ja arjen ja politiikan väliin on muodostunut eräänlainen toiseuden logiikka, joka määrittelee molempien entiteettien sisältöä ja merkitystä suhteessa toisiinsa.
Asioiden uutisointi ja mediakulttuurimme nousee keskeiselle sijalle tätä teemaa pohdittaessa. Tässä vaiheessa monet - tai se yksi lukija, joka ylläpitää tätä blogia - havaitsee varmaan jo orastavaa kehäpäätelmää allekirjoittaneen pohdinnassa, joten laitan vilkun päälle ja poistun tästä ajatusten liikenneympyrästä kommentoidakseni muita näkemyksiäsi.
Yksi syy, minkä vuoksi jäin pohtimaan edellisiä teemoja suhteettoman pitkällisesti oli se, että halusin hieman rakentaa siltaa lehdistön käsittelystä elokuviin, jolloin teemaa pysyy kutakuinkin samana, vain instrumentti vaihtuu. Kuten totesinkin sinulle aikaisemmin, minulla on hyvin ambivalentti ja hieman paradoksaalinen suhtautuminen Mooren elokuviin, sillä toisaalta pidän niistä hyvinkin paljon, mutta toisaalta en voi sietää niitä alkuunkaan. Syy on yksinkertaisesti se, että elokuvien kerronta on kuin olisi päästänyt Timo Soinin tekemään yhteiskunnallista elokuvaa EU:n turmiollisuudesta, mutta samalla niissä nousee esiin varsin merkittäviä ja huomionarvoisia asioita, joista on syytä keskustella yleisestikin.
On aina syytä pohtia tavoitteiden ja keinojen suhdetta toisiinsa, muuten meiltä jää hyvin paljon huomaamatta ja ymmärtämättä esimerkiksi Mooren elokuvien suhteen. Moore olisi voinut tehdä elokuvistaan paljon epäviihteellisempiä, mutta tällöin elokuvan sanoma ei olisi tavoittanut miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa; se ei olisi saavuttanut samaa vaikutusta ja keskustelua etenkään Yhdysvalloissa.
Ensiksi tulee aina muistaa, mitä tavoittelemme elokuvalla? Tämän jälkeen tulee miettiä parhaat keinot tähän tavoitteeseen pääsemiseksi. Moorella on selvästi hyvin pragmaattinen lähestymistapa elokuvan tekemiseen, samalla tämä pragmatismi on puhdasta realismia. Hän välitti haluamansa sisällön ja sanoman siinä muodossa, jolla hän kykeni maksimoimaan elokuvan katsojamäärän. Voidaan kysyä, minkä vuoksi monet muut ”laatudokumentit” eivät ole saavuttaneet samaa uutisarvoa ja näkyvyyttä mediassa? Moore käyttää mediaa ja viihteellisyyttä hyväkseen, hän tunnustaa tämän hetken realiteetit, ja käyttää vallitsevia rakenteita omien tarkoitusperiensä tukemiseen. Mooren tapauksessa jokainen voi toki arvottaa, ovatko tavoitteet vai keinot niiden saavuttamiseksi tärkeämpiä. Moore on mitä ilmeisimmin havainnut, että ainut keino saavuttaa merkittävää näkyvyyttä yhdysvaltalaismediassa ja täten tavoittaa mahdollisimman moni yhdysvaltalainen on yhdistää yhteiskunnallinen kerronta viihteeseen. Täten moni katsoja huomaa omakohtaisesti monien ympärillään tapahtuvien asioiden yhteyden, jolloin keinotekoinen erottelu arkisten ja poliittisten asioiden välillä saattaa hieman hälventyä.
Tahtoisin vielä hieman kommentoida Borat-elokuvaa ennen kuin siirryn aiheessa eteenpäin. Borat-elokuvaa voi hyvällä syyllä pitää henkisenä kasvumatkana, sillä väitän että monet elokuvan katsoneista ovat tietämättään ja huomaamattaan löytäneet itsestään monia sellaisia piirteitä, joita eivät itsellään edes tietäneet olevan. Puhumme usein esimerkiksi vähemmistöjen kunnioittamisesta ja paheksumme toisia ihmisryhmiä halventavaa huumoria. Elokuvasalissa nämä käsitykset karisivat hyvin nopeasti, ja mitä törkeämpi loukkaus esimerkiksi juutalaisista oli kyseessä, sitä paremmat naurut se saavutti yleisössä. Nauraessamme elokuvan kerronnalle, nauramme tosiasiassa itsellemme ja omalle tekopyhyydellemme. Borat on mielikuvitushahmo, ja elokuvat teemat ja vitsit ovat täysin tuulesta temmattuja, mutta me nauramme niille oikeasti. Mitä tämä kertoo meistä ja meidän omista arvoistamme ja ajattelustamme. Ovatko arvomme vain yhdenmukaisuudenpainetta ja kontekstisidonnaisuutta, jolloin voimme nauraa ja vapauttaa itsemme arvoistamme, kun joku muukin tekee niin. Borat herättää meidät tietoisesta itsepetoksesta ja pakottaa katsomaan asioita täysin uudessa valossa, jolloin rasismin ja epäsovinnaisuuden keinoin on saavutettu pelkkien muodollisuuksien sijaan jotain todellista henkistä kasvua kohti suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa. Huolestuttavaa on se, että monelta, myös itseltäni, vaatii elokuvan katsomisen verran aikaa tajuta tämä.
Koska kommenttini alkaa hieman venyä alkuperäisestä suunnitelmasta, niin keskeytän Pekan kommentin kommentoimisen tähän, ja jatkan sitä uudelleen lähipäivinä siitä, mihin nyt jäin. Pekan kirjoittelu alkaa muuttua tästä yhä mielenkiintoisemmaksi ja toivottavasti pystyn vastaamaan Pekan havainnointiin ja jatkokysymykseen edes puoliksi yhtä terävästi. Nyt palaan oman tenttikirjallisuuteni pariin, jotta koko aamu ei menisi koneen ääressä. Siis sama blogi, sama teema, eri aika, pysykää mukana :)!
Vastaan tähän äskettäin Spike Jonzen Adaptationin ja David Lynchin Mulholland Driven katsoneena, joten todellisuuksien eri tasot ovat lukijan omalla vastuulla.
Boratin suosio liittyy osittain siihen, että hänet voi käsittää monella tavalla. Toivottavasti se osa yleisöstä, joka nauraa Cohenin vitseille antisemitismin kannatuksesta, on hyvin pieni. Kuitenkin uskon, että käytännössä Boratille voi nauraa myös näistä syistä. Uskon, että silti suurin osa ihmisistä ymmärtää Boratin merkityksien käänteisen merkityksen.
Ihminen reagoi monesti naurulla sellaiseen ärsykkeeseen, joka on hänelle tuntematon tai keho ei osaa suoraan vastata siihen. Käsittääkseni näin tapahtuu esimerkiksi kutittaessa. Samalla tavalla huumori on toiminut eräänlaisena selviytymismetodina ihmishistorian käänteissä. Luulen, että tämän vuoksi sosiaalisesti kiusalliset tilanteet kirvoittavat meistä esiin naurua. Kun joku rikkoo kaavan tai normin, niin epäsovelias tilanne laukaiseen kikatuksen, joka johtuu osittain siitä, että emme tiedä miten asiaa pitäisi käsitellä. Mielestäni Boratilla on pyritty esittämään juuri sellaisia tilanteita, jotka ovat normistoamme vastaan: sovinismia, seksismiä, homofobiaa, antisemitismiä, ksenofobiaa jne. Luulempa siis, että nauramme näille asioille osittain siksi, että ne ovat rakenteellisesti yhä läsnä yhteiskunnassamme, vaikka ne ovat vähintään retorisella tasolla pannassa, jolloin nauru toimii vapauttavana tekijänä. Näin ollen Cohen pistää miettimään sitä, mille oikein olemme juuri nauraneet.
Tämän casen voisi yhdistää hyvin Hegelin filosofian käsityksiin hengestä ja todellisuudesta: "Mikä on järjellistä, on todellista; ja mikä on todellista, on järjellistä". Toisin sanoen ajattelemme Boratin arvojen olevan vastoin normejamme, mutta todellisuudessa hegeliläinen hetki ei ole vielä koittanut ja reaalimaailmassa on myös Borat-arvoille kannatusta. Ymmärrämme tämän ja nauramme, tai nauramme, mutta emme ymmärrä miksi. Voi olla, että joku nauraa sosiaalisista paineista johtuen, mutta luulisin, että kysymys on pikemminkin juuri siitä, missä suhteessa omat arvomme ja yleiset arvot ovat ristiriidassa sen todellisuuden kanssa jonka tunnemme. Eli samoja säveliä tapailemme tässä.
Jätän Moore-analyysini tulevaisuuteen, mutta tivaan kuin yleinensyyttäjä vastauksia aikaisempiin kysymyksiin: kuinka pitkälle voimme perustella tekojamme taiteen tai filosofian nimissä puolustaessamme edustuksellista demokratiaa? Älä ota paineita - vastauksella ei ole kiire.
Palaan nyt pienen tauon jälkeen tähän kontrolloimaasi virtuaalitodellisuuteen, josta on muodostunut eräänlainen sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yhteiskunnallisen debatin konstruktio – vaikkakin olemme melko pitkälti luomassa tätä uutta sosiaalista tilaa,tämän blogin sisällä, kahdestaan :)
Minulta jäi kesken aikaisempi keskustelumme tenttikiireiden vuoksi, mutta palaan nyt esittämäsi kysymyksen pohdintaan:
”Uteliaisuuttani kysyn, mitä mieltä olet, missä menee taiteilijan tai filosofin vastuu teoksistaan? Kuinka pitkälle, voimme väittää, että tämän asian esittäminen edustuksellisen demokratian nimissä on välttämätöntä?”
Onko yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaaminen syy liittää taitelija tai filosofi väkivaltaisiin tekoihin? Puhummeko syystä vai seurauksesta?
Mieleeni tulee hyvä esimerkki erään yhteisen ystävämme esittämästä teesistä, jonka mukaan naisiin kohdistuvan yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tutkiminen ja tulosten julkistaminen on tuomittavaa, koska tämä lisää naisten ja miesten välistä yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Väite on monestakin syystä hyvin ongelmallinen ja irrationaalinen, sillä se tekee tutkimuksesta ongelman ja sulkee silmänsä niiltä tosiasioilta, joiden vuoksi tutkimus on alun perin tehty. Tällöin ei nähdä metsää puilta. Ongelmana on sukupuolten välinen eriarvoisuus, ei tutkimus, joka sitä ilmentää.
Palatakseni alkuperäiseen kysymykseen, olen pääsääntöisesti sitä mieltä, että taitelijan tai filosofin liittäminen erilaisiin väkivallantekoihin on huomion keskittämistä ongelmista niiden ilmentämis- tai julkistamismuotoihin – asiaa voisi verrata esimerkiksi postimiehen ja huonojen kirjeiden väliseen yhteyteen. Toisaalta esimerkiksi erään Mein Kampf –kirjan kirjoittajan yhteys natsi-Saksan julmuuksiin on kiistämätön. Kyse on siis kontekstisidonnaisesta asiasta, johon ei ole löydettävissä mitään yksiselitteistä vastausta. Aihetta on hyvä lähestyä tapauskohtaisten esimerkkien kautta, sillä muuten keskustelun rajaaminen halutulla tavalla on hyvin vaikeaa ja monitulkintaista.
Näen lähtökohtaisesti eron siinä, kuvataanko taitelijan tai filosofin työssä elettyä todellisuutta vai pyritäänkö siinä pikemminkin luomaan tai ohjaamaan sitä. Tämä luo eroa myös vastuukysymykseen! On kuitenkin hyvä muistaa, että taitelija/filosofi voi toki pyrkiä esittämään oman subjektiiviset tulkinnat todellisuuden tulkintana; taitelijan/filosofin todellisuuden tulkinnat voidaan myös pyrkiä kuvaamaan subjektiivisiksi pyrkimyksiksi esimerkiksi poliittisista syistä - tässä on siis pitkälti kyse subjektiivisuuden ja objektiivisuuden välisestä diskurssista. Vastuukysymyksen pohdinnassa pitäisi tehdä ensinnäkin oletus näistä intentioista, joiden kautta tähän tematiikkaan voitaisiin tarkemmin pureutua. Kiteyttäen voitaisiin todeta, että esittämääsi vastuukysymystä voisi tarkastella paremmin, jos loisimme kuvitteellisen esimerkin ja siihen liittyvät tarkat lähtöoletukset – käytäntö ei koskaan mahdu tällaiseen teoreettiseen lokerointiin. Voin mielelläni jatkaa tämän aiheen käsittelyä myöhemmin mutta tältä pohjalta aiheen käsittelyn jatkaminen tästä pidemmälle johtaa lähinnä ympyrän sisällä kulkemiseen.
Post a Comment