Kullanhohtoinen keskiolut kuohuu hetken ennen kuin se asettuu mukavasti tuoppiin. Kulaus, röyhtäisy ja vielä kaksi kulausta, niin lasi on tyhjä. Vakioasiakas löytää pian uudestaan tiensä baarin tiskille. Matka juomankaatajalta pöytään on pitkä, ainakin yhdeksän metriä, joten on parempi tilata samalla useampi paukku, niin ei tarvitse rampata jatkuvasti edestakaisin. Pilkun jälkeen matkalla kotiin voi onnitella itseään siitä, ettei tänään joutunut putkaan: vaimo ja lapset ei kuitenkaan tykkäisi siitä. Harmi vain, että ei ole töitä ja olut on niin kallista, muuten voisi naperoillekin hankkia vaikka sukset tai polkupyörän.
Työttömyys, viina, lumihanki, kirves ja perhe, poliisi ja viimeinen erhe – todetaan suomalaisen arjeksi myös Eppu Normaalin ikivihreässä kestohitissä, johon Aku Louhimiehen ohjaama Paha Maa niminen elokuva perustuu. Mikko Kouki esittää siinä antaumuksella Istoa, jota elämä on potkinut päähän. Töitä ei ole ja viina maistuu, kun muutakaan tekemistä ei ole. Epätoivon hetkenä Isto on päättänyt kokeilla verkostomarkkinointia myymällä saippuaa: harmiksi edes tämä kapitalistin ojentama tikkari ei ota onkeensa. Pahinta on se, että hänellä ei ole ketään tukenaan: ei perhettä, ystäviä tai ketään kuka välittäisi. Eriarvoistuvassa Suomessa Iston kohtalo on helppo jakaa, eikä tarvitse olla Hannu Karpo todetakseen, että jokin on maassamme pahasti vinossa.
Suomesta annetaan useasti ylipositiivinen kuva maana, jossa hyvinvointivaltio ja sosiaalinen tasa-arvo takaavat kaikille hienon elämän. Suomessa on paljon hyvää, mutta niiden joukko, jotka ovat sivuraiteella on kasvava. Trendi näyttäisi olevan sellainen, että niillä joilla asiat ovat hyvin, menee tulevaisuudessa yhä paremmin, kun taas niillä joilla tilanne on entuudestaan huono, tulee menemään vielä heikommin. Hyvin koulutetuilla, kielitaitoisilla, tekniikkaa tuntevilla, sosiaalisesti lahjakkailla ja työelämän dynaamisuuteen sulautuvilla menee mukavasti. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi laman aikana työttömäksi jääneistä, ainoastaan tiettyyn tehdastyöhön erikoistuneista ihmisistä. Pitäisikö heidän nyt hankkia korkeakoulututkinto ja opetella ranskaa, jotta saisi töitä?
1960-luvun luomus, hyvinvointivaltio, oli se kelkka johon suomalaiset hyppäsivät. Nyt kelkka menee osalla väestöä syöksylaskua alaspäin, jolloin siitä on helppo pudota pois. Ei tarvita kuin yksi isompi kurvi ja edessä on romahdus -mahdollisesti poliisi ja viimeinen erhe.
Kehitys on masentavaa luettavaa: tuloerot kasvavat, pitkäaikaistyöttömät eivät saa töitä, rikolliset uusivat tekonsa, huumeidenkäyttö lisääntyy, vanhukset jäävät yksin, perheet eroavat ja jopa akateemisesti koulutetut riutuvat epävarmoissa pätkätöissä. Tästä johtuen yhä useampi syrjäytyy ja etääntyy muusta yhteiskunnasta. Erityisen ikävää on nuorten työttömyys: pahimmillaan se on periytyvää. Vanhemmat ovat olleet vailla työtä niin kauan kuin lapset asian muistavat. Tällöin on vaikea ottaa itsestään kiinni ja hankkia itselleen tekemistä. Näitä ihmisiä on helppo syyttää saamattomuudesta, vaikka todellisuudessa yhteiskunta on pitänyt valttikortit itsellään ja jakanut heille vain jäänteitä.
Välillä tuntuu siltä, että Suomessa ei ole yhtään puoluetta, joka oikeasti välittäisi köyhistä, syrjäytyneistä ja asunnottomista, sillä he eivät äänestä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on vain hienostelevaa retoriikkaa, jos osa ihmisistä unohdetaan kokonaan. Tämä aika tarvitsee tekoja ja uudistuksia: meidän on kannettava huolta myös niistä, jotka eivät jaksa tai pysty sitä itse tekemään.
Suomi on nyt rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin, joten huonompiosaisille luulisi järjestyvän huomiota. Hyvinvointivaltio-kelkan kääntäminen ei enää riitä, vaan se pitää remontoida kokonaan niin, että se palvelee kaikkia. Aidosti. Tuntuisi mahtavalta nähdä joku entisistä istoista työpäivän jälkeen puistossa pyöräilemässä lastensa kanssa. Olkoon se politiikan tavoite.
Pidempi versio jutusta on julkaistu Pätkätyöläinen -lehdessä (Vol 2).
No comments:
Post a Comment