Kuolemantuomiosta

”Kuolemanrangaistuksen puolestapuhujat kysyvät usein: "Entä jos oma lapsesi murhattaisiin?" Kysymys on luonnollinen. Raivo on luonnollinen tapa reagoida läheiseen kohdistuneeseen henkirikokseen ja halu kostaa ymmärrettävä. Mutta entä jos kuolemaan tuomittaisiin sinun poikasi? Kukaan ei kasvata lapsestaan tappajaa. Silti monet vanhemmat joutuvat kärsimään tietäessään, että heidän lapsensa tapetaan.” - Desmond Tutu

Kohtalaisen harvoin tulee luettua lehdestä niin humaania ja älykästä kirjoitusta kuin Kapkaupungin arkkipiispan Desmond Tutun pääkirjoitus Helsingin Sanomissa (HS 2/10/2007). Hänen perusväitteensä on, että meidän tulee lakata tuomitsemasta kuolemaan lähimmäistemme poikia ja tyttäriä, isiä ja äitejä. Kuinka oikeassa hän onkaan. Tutu on arvostettava esimerkki vanhasta älykkäästä miehestä, joka kaikista koettelemuksistaan huolimatta jaksaa hymyillä ja uskoa parempaan. Hänhän on joutunut todistamaan useita kuolemantuomioita apartheidin aikana Etelä-Afrikassa, jolloin maan teloitusluvut olivat maailman huippua.

Tutu huomauttaa, että kuolemantuomiossa on kyse pohjimmiltaan koston kierteestä, jossa teloitukset raaistavat niin niiden toimeenpanijoita kuin sitä yhteiskuntaa, jonka lait ne sallivat. Esimerkiksi Irakissa muistaakseni noin puolisen tusinaa lasta leikki Saddam Husseinin hirttämistä hänen teloituksensa jälkeen ja saivat surmansa tällaisessa leikissä.

Keskustellessani kuolemantuomiosta sen kannattajien kanssa minulle esitetään monesti sama kysymys kuin ilmeisesti myös Tutulle: ”Entä jos oma lapsesi raiskattaisiin ja murhattaisiin?” Epäilemättä olisin silloin niin vihainen kuin ihminen vain voisi olla ja tulisin vähintään ajatuksissani vaatimaan murhaajan päätä vadille. Tämän vuoksi on kuitenkin olemassa yhteiskunnan instituutiot ja juridiset organisaatiot, jotka suhtautuvat tapauksiin objektiivisesti. Jos vaatisin teloitusta se olisi kohtuutonta, koska pyytäisin yhteiskuntaa syyllistymään vastaavanlaiseen rikokseen kuin itse syytetty. Lisäksi lynkkausmielialan puhjetessa tuomitaan usein täysin syytön ihminen peruuttamattomasti kuolemaan.

Toinen kuolemantuomion puolustajien argumentti on taloudellisuus. Heidän mukaansa vankien tappaminen tuo yhteiskunnalle säästöjä, koska heitä ei tarvitse enää pitää kalliissa vankilahoidossa. Tämä jättää auki kysymyksen, voidaanko kaikkea mitata rahassa. Entä kuinka kalliiksi tulee syyttömän teloitus? Mahdollisuus sellaiseen on aina olemassa. Toisaalta teloitetun omaiset kärsivät tapahtuneesta niin suunnattomasti, että kuolemantuomio tulee maksamaan erittäin paljon myös tätä kautta.

Kolmas usein kuulemani perustelu kuolemantuomion puolesta on vaarallisten vankien pysyvä likvidointi. Olen samaa mieltä siitä, että ikävä kyllä osa murhaajista on sellaisia, jotka toistavat tekonsa yhä uudelleen, eikä heitä ole syytä päästää takaisin vapaaseen yhteiskuntaan, mikäli he eivät ole kykeneväisiä normien mukaiseen elämään. Tällaisten henkilöiden paikka on yhteiskunnan ylläpitämässä laitoksessa, yleensä vankimielisairaalassa, jossa elinkautinen todella tarkoittaa lopun elämän viettämistä kalterien takana. Mikäli vaarallinen vanki kaikista ponnisteluista huolimatta karkaa, on se silti pienempi paha kuin syyttömän tai syyllisen teloitus.

Tutu painottaa, että missään ei ole todistettu kuolemanrangaistuksen vähentävän rikollisuutta tai poliittista väkivaltaa. Hän lisää, että maa toisensa jälkeen käyttää sitä suhteettoman paljon köyhiä sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia vastaan. Kuolemanrangaistus on näin ollen usein poliittisen sorron väline, jonka käyttö on sattumanvaraista. Se on vieläpä peruuttamaton ja johtaa väistämättä syyttömien teloituksiin. Se on hänelle ennen kaikkea rikos perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia vastaan. Kaikkien näiden yllä olevien argumenttien perusteella kuolemantuomiosta tulisi luopua välittömästi maailman jokaisessa kolkassa.