Vaihtoehtoja politiikalle

Ei Halosenaukiolle

2009-02-17T23:05:00.000-08:00

Lahden Ranta-Kartanoon suunnitellaan aukioita Suomen presidenttien Relander, Ryti, Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari ja Halonen mukaan (ESS 16.2). Kunnioitan näitä kaikkia mainittuja presidenttejä ja arvostan heidän työtään. Tällainen paikkojen nimeäminen kuitenkin osoittaa hieman vanhentunutta tapaa käsitellä historiaa vain muutamien henkilöiden kautta. Edesmenneiden presidenttien kohdalla kyseinen kunnianosoitus on vielä ymmärrettävää, mutta kuten ESS:n jutussa mainitaan, aukioiden nimeämien elossa olevien presidenttien mukaan on YK:n suositusten vastaista. Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen aukioita tulisi miettiä uudestaan Lahdessa.

Omituisinta on ehdottaa aukiota istuvalle presidentille, siis Haloselle. Tällainen järjestely, jossa valtaapitävää kosiskellaan, on tuttua vähemmän demokraattisista maista. Ei ole kovinkaan montaa vuotta siitä, kun tässä maassa seteleitä koristi presidentti Kekkosen kuva hänen ollessaan vallassa. Aukion nimeäminen Halosen mukaan ei onneksi palauta Suomea tässä suhteessa 1970-luvulle, mutta se on huonon maun mukaista. Ehdotan, että Halosen aukio jätetään tässä vaiheessa nimeämättä.

Kirjoitus on julkaistu myös Etelä-Suomen Sanomissa 18.2.2009

Vastakkainasettelun aika on ohi?

2009-02-17T00:06:00.000-08:00

24. 1. ”Tarvitsemme päällemme käyvän kansainvälisen taloustaantuman taittamiseksi talvisodan kansallista yhteishenkeä. Toistaiseksi oppositio on tarjonnut vain Otto Wille Kuusisen propagandahallituksen auttavaa kättä."

Näin kommentoi siis valtionvarainministeri Jyrki Katainen (kok) Turun Sanomien kolumnissaan sitä, että oppositio ei ole hänen kanssaan samaa mieltä taloudenhoidosta.

4.2 Eduskunnassa keskustellaan valtionvarainministerin syytöksestä, jossa hän rinnastaa opposition maanpetturihallitukseen. Jyrki Katainen pyytää kyselytunnilla anteeksi.

7. 2. Opetusministeri Henna Virkkunen (kok) nimittää Helsingin Sanomien haastattelussa Sdp:tä ja vasemmistoliittoa "katkerien ihmisten puolueiksi".

”En tiedä, onko se ikävästi sanottu, mutta Sdp ja vasemmistoliitto ovat sellaisia katkerien ihmisten puolueita. Ei hyväksytä, että toiset ihmiset menestyvät."

9.2 Henna Virkkunen pyytää anteeksi lausuntoaan.

11. 2. Viestintäministeri Suvi Lindén (kok) kannattaa Lex Nokiaa ja kommentoi nykyistä tietoturvalainsäädäntöä Aamulehden haastattelussa.

”Jos tallennat työkoneeltasi usb-tikulle, yritys saa katsoa koneesi lokitietoja. Yritys voi vaatia työntekijäänsä vaikka riisumaan alasti, kun tämä lähtee työpaikalta. Sekin voi olla yhdenlaista valvontaa. Nämä ovat kaikki sallittuja.”

Lindén on väärässä: laki ei salli työnantajan vaatia työntekijää riisuutumaan alasti.

12.2 Lindén perui väitteensä.
”Kuvailin, kärjistin, väritin ja ehkä yritin olla huumoripitoinen. Ilmeisesti sitä ei sallita.”

13. 2.
"Ei haittaa, oli demareita kaikki!"

Väitetään, että kansanedustaja Eero Lehti (kok) totesi näin liikenneonnettomuuksissa kuolleista eduskunnan lähetekeskustelussa.

Konservatiivit yhdistyvät - hetkeksi

2009-02-13T04:03:00.000-08:00

Perussuomalaiset ja kristilliset ovat tehneet teknisen vaaliliiton koskien kesän europarlamenttivaaleja. Puolueet eivät tosin löytäneet toisiaan ensimmäistä kertaa, vaan vastaavia järjestelyjä on nähty aikaisemmin muun muassa eduskunta- ja kuntavaaleissa ympäri Suomea. ”Politics make strange bedfellows” – sanotaan maailmalla.

Äänestäjien, erityisesti perussuomalaisten ja kristillisten kannattajien, näkökulmasta tilanne on vähintään omituinen. Suhteellisen vaalitavan mukaan vaaliliittoon kuuluvien puolueiden saama yhteisäänimäärä lasketaan yhteen pottiin, joka sitten jaettaan ehdokkain vertailuluvuiksi. Näin ollen jokainen kristillisille annettu ääni hyödyttää perussuomalaisia ja vastaavasti toisinpäin. Mitä asiasta mahtavat tuumia ”maahanmuuttokriittinen” halla-aholainen ja kirkon kehitysyhteistyötä kannattava päiviräsäsläinen?

Kristilliset ovat yleensä menestyneet vaalimatematiikassaan ja hyötyneet suuresti vaaliliitoistaan. Nyt epäilen, että tämä koalitio osuu puoluetta nilkkaan. Syitä on monia. Kristilliset arvot eivät välttämättä kohtaa perussuomalaisten kanssa, ainakaan kannattajakunta tuskin näkee asiaa niin.

Toiseksi perussuomalaiset ovat poliittisessa nosteessa, kristilliset eivät. Kolmanneksi tämä vaaliliitto syö luultavammin kristillisten kannatusta kuin perussuomalaisten, sillä kristillisten kannattajat ovat tietoisempia vaaliliiton olemassaolosta kuin perussuomalaisten. Kristillisten mahdollisuus, johon Räsänen ilmeisesti luottaa, piilee siinä, että perussuomalaisten kannattajat eivät vaivaudu joukoin vaaliuurnille. En olisi siitä aivan varma.

Obamasta Yhdysvaltain presidentti - maailma kiittää

2009-01-22T05:35:00.000-08:00

Tämän viikon tiistai oli hyvin monelle ihmiselle – niin Yhdysvalloissa kuin ympäri maailmaa – odotettu riemun päivä. Kuulun näihin ihmisiin. Barack Hussein Obama nimittäin vannoi virkavalansa ja otti vastaan Yhdysvaltain 44. presidentin tehtävät. Samalla päättyi George W. Bushin kaoottinen ja katastrofaalinen ura. Yhdysvallat ansaitsee selvästi paremman presidentin kuin Bush on ollut.

Obama joutuu ensitöikseen puuttumaan Bushin huonoon politiikkaan – sammuttamaan poliittisia tulipaloja. Obamalta odotetaan luultavasti liikoja, sillä seuraavan neljän vuoden aikana hän ei pääse kunnolla toteuttamaan omia hankkeitaan, ajan mennessä Bushin virheiden korjaamiseen. Obaman työ tulee mielestäni keskittymään kolmeen suureen haasteeseen, jotka ovat globaaleja, mutta joihin Yhdysvallat on pitkälle omalla toiminnallaan vaikuttanut. Obama tulee varmasti tekemään suuriakin virheitä, muuta jos Obama pystyy korjaamaan alla mainituista haasteista edes yhden seuraavan neljän vuoden aikana, on hän mielestäni onnistunut, silloin hän on ainakin selvästi parempi johtaja kuin Bush kahdeksan viime vuoden aikana.

1) Maailmanlaajuinen talouskriisi

Nykyinen talouskriisi on konkreettinen esimerkki siitä, että laissez-faire-kapitalismi ei toimi. Suomessa siihen uskovat tosin vielä Björn Wahlroos ja muutamat talouden ja kokoomuksen taustapelurit. De facto sääntelemättömyys johtaa äärimmäisen riskialttiisiin tilanteisiin, joista Yhdysvaltain asuntokaupasta lähtenyt rahoitusmarkkinakriisi on riskianalyysin epätoivottu toteutuma.

Bushia ei voi tietenkään kokonaan syyttää maailmantalouden tuhoamisesta, vaan sen siemenet on kylvetty jo paljon aikaisemmin. Toisaalta eipä Bush onnistunut viime vuonna korjaamaan kurssia parempaan suuntaan, eikä hän ennakoinut tulevaa niinä kahdeksana vuonna, jolloin hän oli vallassa. Yhdysvaltain finanssimarkkinoiden valvonta petti täysin, ihmiset elivät yli varojen, talous ylikuumeni, julkisen sektorin rahat kulutettiin sotiin, yliopistojen akateemisuutta ajettiin alas – talouspolitiikan virheiden lista on miltei loputon.

Obama näyttää valitsevan jossain määrin keyneslähtöisen linjan talouspolitiikassaan. Se on hyvä ratkaisu, mutta en ole varma onko se riittävä. Suomalaisesta näkökulmasta tuntuu hyvin oudolta, että Bushin ollessa vallassa pääministeri Matti Vanhanen uskoi hyvin liberaaliin talouspolitiikkaan. Kun taas nyt Obama vie linjaansa keynesläiseksi, Vanhanen seuraa perässä. Mitä tämä kertoo suomalaisesta politiikasta?

2) Sodat, ihmisoikeusrikkomukset ja diplomatia

Yhdysvallat käy kahta sotaa – yhtä Irakissa ja toista Afganistanissa. Siviiliuhreja on ainakin puolimiljoonaa. Asiat ovat sujuneet todella huonosti tällä rintamalla. Hyökkäys Irakiin perustui valheellisiin väittämiin ja vääriin tiedustelutietoihin. Näiden tietojen tarkentamiseen nähty vaivaa, eikä sille ollut poliittista tahtoakaan. Bush oli yksinkertaisesti päättänyt vallata Irakin.

Abu Ghraibin kidutusskandaali osoittautui jäävuoren huipuksi. Selvisi, että Yhdysvallat joka esiintyy demokratian, vapauden ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana maailmalla käyttää kidutusta järjestelmällisesti. CIA:n edustajat jopa puolustelivat niin sanottua valehukutus-menetelmää Helsingin Sanomissa. Guantanamossa on yhä vankeja, joilla ei ole edes sotavangin statusta. Minkälainen oikeusvaltio Bushin Yhdysvallat oli?

Yhdysvaltain kannalta sotien ja ihmisoikeusrikkomusten myötä suurin menetys oli diplomaattinen. Toisin kuin Bush nyt väittää erittäin suuri osa ”vanhaa Eurooppaa” poltti päreensä Bushin politiikasta, puhumattakaan islamilaisesta osasta maapalloa. Eipä Bushista pidetty kotimaassakaan, jossa hän viimeisinä vuosina keräsivät alhaisimmat kannatusluvut koko sinä aikana kuin tällaisia lukuja on tilastoitu. Siihen vaikuttivat toki esimerkiksi hurrikaani Katriinan surkea hoito, omien kansalaisten vakoilua edistänyt Patriot Act – laki ja ihmeelliset möläytykset tyyliin mikä on otsoni.

Uskon, että tällä saralla Obamalla on parhaat mahdollisuudet onnistua. Yhdysvallat saattaa palauttaa maailman luottamuksen itseensä ja tekemään humanitäärisesti järkeviä ratkaisuja.

3) Ympäristö

Bush väittää, ettei hyväksynyt aikanaan Kioton ilmastosopimusta, koska se oli keskeneräinen. Katinvillat. Bushia ei yksikertaisesti kiinnostanut ympäristöasiat, maapallon lämpeneminen ja ilmastonmuutos. Bushin ympäristöpolitiikka oli toisinaan niin huonoa, että osavaltioiden oli tehtävä omaa politiikkaa röyhkeästi liittovaltion ohi. Näin tapahtui muun muassa Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzeneggerin allekirjoittaessa valtiosopimus ympäristönsuojelusta Iso-Britannian kanssa. Bush ei suostunut tällaista tekemään liittovaltiotasolla, vaan seurasi hiljaa Kalifornian edistyksellisiä päätöksiä Washingtonista. Kalifornia on nyt kieltänyt esimerkiksi muovipussien käytön.

Ympäristöongelmat ja ilmastonmuutos ovat maailman merkittävimpiä yhteisiä haasteita. Ympäristöllä ei ole rajoja. Toivon ja uskon, että Obamalla on tässä asiassa paljon enemmän annettavaa kuin edeltäjällään.

Keskiviikkoillan blues

2009-01-21T11:55:00.001-08:00

Älä vaadi itseltäsi liikoja.

Neuvo kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sen toteuttaminen on vaikeampaa kuin ensin huomaakaan. Tavoitteissa sen sijaan ei ole mitään vikaa, kunhan ne ovat kohtuullisia.

Monta vuotta sitten keksin yliopistossa, että nyt on mahdollisuus opiskella kaikenlaisia kieliä. Niinpä opiskelin ensin espanjaa, joka onnistui jossain määrin tyydyttävästi.

Seuraavalla lukukaudella aloitin venäjän nollatasosta. Tunteja oli neljä kertaa viikossa, monta tuntia putkeen. Kielioppia harpottiin jättiläisen askelin. Tavoite oli tällaiselle keskivertokielipäälle utopistinen: lukion oppimäärän saavuttaminen vuodessa.

Vasta vuosia myöhemmin tajuaa, että siinä venäjän opiskelutahdissa ei ollut kyllä järjen hiventäkään, vaikka opettaja kävi kuumana kuin hiilihanko siitä, kuinka vakavasti venäjän opiskelu pitää ottaa. Tuloksena on, että osaan venäjän alkeet, enkä muista mitään niistä lukuisista kielioppisäännöistä, joita verenmaku suussa tankattiin.

Elämässä olisi hyvä välillä puhaltaa peli poikki ja miettiä mitä sitä oikein haluaa. Omista virheistäänkin kannattaisi oppia. Minä yritän.

Älä vaadi itseltäsi liikoja.

Päivän miete

2009-01-15T23:48:00.000-08:00

Kaikki totuus etenee kolmen vaiheen kautta.
Ensiksi se tehdään naurunalaiseksi. Toiseksi
sitä vastustetaan raivokkaasti. Kolmanneksi
se hyväksytään itsestään selvänä.

-Arthur Schopenhauer

Woody Eurooppa Amerikka

2009-01-14T01:03:00.000-08:00

Woody Allenin uusimmassa elokuvassa Vicky Christina Barcelona juodaan viiniä ja kuohuviiniä, niin että käsi lämmittää lasia. Se ei ole ehkä tarkoituksellista, mutta kun mies tarjoaa luonaan asuvalle naisystävälleen sokeria kahviin, vaikka nainen ei sitä käytä, sillä on merkitystä.

Elokuvan boheemilla taiteilijaretku-päähenkilöllä on varsin runsaasti rahaa, vaikka hänen maalauksensa ovat lähinnä gaudilaisia jäljitelmiä ja hänen isänsä on runoilija, joka ei suostu julkaisemaan teoksiaan. Ehkä hän on perinyt mittavan omaisuuden, kuten niin usein Allenin elokuvien päähenkilöille on käynyt. Ei mitään uutta Allenilta siis tässä suhteessa.

Vicky Christina Barcelona rinnastaa vastakohtaisuuksia. Näitä ovat ainakin teknokraattisen kliininen vs. boheemisen kokeileva yhteiskunta. Toinen merkittävä asetelma on yksiavioisuuden peilaaminen polygamiaan. Näiden teemojen kautta elokuvan merkittävin akseli on Eurooppa vs. Amerikka.

Vicky Christina Barcelonassa pohditaan, miksi meillä on sääntöjä. Mistä säännöt tulevat ja miksi niitä noudatetaan? Elokuvan nimen mukaisesti sen päähenkilöt Vicky ja Christina ovat Barcelonassa ja siis kaukana poissa kotoa Yhdysvalloista. Siellä maailma näyttäytyy erilaisena – on siis mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Elokuvassa edetään suoraan. Aluksi mietitään, että onpa sitä Yhdysvalloissa ihan tyhmää, kun on niin konservatiivista ja jäykkää. Eurooppa on siinä vaiheessa liberalismin huvipuisto. Omat, siis tässä tapauksessa amerikkalaiset säännöt, huomaa vasta kaukaa, koska kotona niistä on tullut itsestäänselvyyksiä. Niitä taas noudatetaan osin vain sen takia, ettei niitä edes huomaa säännöksi. Säännelty elämä on tavallaan helppoa, mutta kun huomaa päässeensä siitä pois, ei halua enää takaisin. Lopulta - sitten kun Euroopassa on elänyt riittävästi - huomaa elävänsä taas sääntöviidakossa, vain näennäisesti ilman sääntöjä. Vapaus on vankila.

Allenin Yhdysvalloissa, ainakin niissä punaisissa osavaltioissa,junnataan ikuisessa small talkissa, erityisesti golfiin liittyvässä. Tällaisen keskustelun intellektuellein huipennus on huomata, että jopa lentokoneessa voi katsoa baseballia. Amerikkalainen sivistys on tässä maailmassa muodollista ja pidättyvää mutta sisällötöntä. Eurooppalainen sivistys on sen sijaan radikaalia, rohkeaa, epäformalistista ja sisällöltään terävän älykästä - paradoksaalisuudella leikittelyä.

Allenin amerikkalaiset miehet pitävät housuja hieman liian ylhäällä, tekevät töitä 24/7 lähinnä harmaassa toimistossa ja soittavat vaimolleen kahvitauolla, jos siis ehtivät. Eurooppalaiset veljet ovat sillä ajoin herättäneet sisimpänsä henkiin: kaataneet maalia t-paidalleen, juoneet itsensä humalaan ja viekoitelleet itselleen uusia ihastuksia.

Allenin kaltaisille ajatteleville ihmisille Eurooppa, ainakin värikäs Barcelona, näyttäytyy arvoliberalismin satumaana. Päivät voi viettää punaviiniä juoden ja sekavia kuvia piirrellen. Allenin Euroopassa ei puhuta paskaa, vaan mennään suoraan, mutta hienostuneen sivistyneesti asiaan – tyyliin haluaisin nauttia kanssasi erinomaista punaviiniä, taidetta ja seksiä.

Mutta, kuten aina, paratiisissa piilee käärme. Se selviää katsomalla elokuva. Pointti on kuitenkin siinä, että käärmeen kohdatessa tulee ikävä kotiin. Silloin mielyttävä ja epämielyttävä kulttuuri voivat vaihtaa paikkaa.

Säännöt voi oppia vain pelaamalla. Oppivelat on maksettava, sanotaan Suomessa. Kun käsittää oman suhteensa sääntöihin, voi ymmärtää sääntöjen merkityksen ja niiden suhteen yhteiskuntaan. Silloin voi ehkä murtaa vapauden vankilan tai ainakin raottaa kaltereita.

Yhdysvallat ei ole tietenkään mikään yksi paikka, joka maistuu aina samalta, kuten ei ole Eurooppakaan. Allenille New York edustaa Yhdysvalloissa Gallian viimeistä kylää, joka ei antaudu roomalaisille. Se on sekoitus eurooppalaisia ja amerikkalaisia hyveitä. Siellä voi pitää luennon Gaudin taiteesta ja menestyä sillä. Woody Allen onkin itse paras todiste tällaisesta menestymisestä

Valintatalossa

2009-01-13T06:43:00.001-08:00

Noin 13-vuotias poika katseli Lahdessa Valintatalon karkkihyllyä kaverinsa kanssa. Pojilla oli päällä metrohousut, toisella heviletti ja Megadeth-bändin brodeeraus takissaan. Hetken mietittyään hevari valitsi suomalaisen valmistajan makeispussiin ja sanoi: ”Ollaan punaniskasuomalaisia ja uskotaan nationalismiin”.

Ehhehheee…Missä vaiheessa nuorisosta tuli näin älykästä, itseironista ja huumorintajuista?

Demokratia kusee

2009-01-13T02:06:00.000-08:00

Välillä tuntuu, että tätä maata johdetaan mediatempuilla, gallupeilla, linnanjuhlien asuvalinnoilla ja varsinkin iltapäivälehtien lööpeillä. Pelko ei taida olla aivan turha. Esimerkiksi viime syksynä Turun yliopiston tutkimuksessa todettiin, että kolme neljästä suomalaisesta ei osannut nimetä hallituspuolueita. Suurin osa osasi sentään nimetä pääministerin.

Edustuksellisen demokratian pitäisi parlamentarismissa toimia niin, että kansalaiset ovat kaksoisroolissa: he ovat sekä hallittavia että hallitsijoita. Toisin kuin esimerkiksi monarkiassa, johon viittaan edellisessä kirjoituksessa, edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset käyttävät ylintä valtaa. Jos kansa ei käytä sitä valtaa, mikä sille muodollisesti on annettu, sen tekee joku muu.

Tämä ei ole, eikä tämä saisikaan olla, mikään sellainen asia jota huudellaan norsunluutornista. Kansanvallan kannalta pitäisi olla aivan normaalia, että kansalaiset ja eritoten äänioikeutetut valvovat etujaan. Esimerkiksi, jos edustaja X on luvannut toteuttaa politiikkaa A, mutta toteuttaakin politiikkaa B ja tekee sen vielä kaikin puolin huonosti, tulisi edustaja X mitä luultavimmin vaihtaa. Häntä ei siis pitäisi enää äänestää seuraavissa vaaleissa.

Edustuksellisen demokratian idea on tietenkin se, että koska kaikki kansalaiset eivät voi ottaa jatkuvasti kantaa kaikkiin kysymyksiin – toisin sanoen tehdä politiikkaa työnä – on joukosta valittu enemmistön mielestä siihen kykeneviä ihmisiä. Kansanedustajan pätevyyttäkin tärkeämpi asia on, joka jää kansan arvioinnin kontolle, millaista politiikkaa maassa toteutetaan.

Aina on toki sitä parempi, mitä enemmän kansalaiset seuraavat politiikkaa, mutta käytännössä mitään ihmeellisiä suorituksia ei enemmistön tarvitse suorittaa. Riittää, kun seuraa mistä puhutaan, keskustelee joskus politiikasta, muodostaa oman mielipiteen ja toimii sen mukaan. Sanomattakin on selvää, että edustuksellinen demokratia ei toteudu parhaalla mahdollisella tavalla, mikäli ihmiset eivät tiedä, mikä puolue on hallituksessa.

Tässä muutamia ehdotuksia asian parantamiseksi:
- poliittista lukutaitoa on parannettava, asia huomioitava kouluissa
- medianlukutaitoa on parannettava, huomioitava myös kouluissa
- politiikan läpinäkyvyyttä on lisättävä
- äänestäjän ja valitun edustajan välistä responsiivisuutta on lisättävä
- lisää ihmisiä poliittisiin puolueisiin, monet tärkeät vaalit ja äänestykset pidetään puolueiden sisällä

Politiikan pitäisi siis olla kiinnostavaa, mutta liika viihteellistyminen on pahaksi. Poliitikkoja ei pitäisi valita makeimman hymyn tai kauneimman puvun perusteella, vaan tekojen ja tavoitteiden.

Aiheesta kirjoittavat myös SDP:n puoluesihteeri Ari Korhonen täällä ja Emeritus-päätoimittaja Kari Naskinen täällä.

Mitä ihmettä?

2008-12-08T00:41:00.000-08:00

Kansallisen kokoomuksen puheenjohtaja, valtionvarainministeri Jyrki Katainen haikailee monarkian perään. Hänestä nykyinen tilanne olisi parempi, jos suomeen olisi aikoinaan valittu kuningas, jota kokoomus silloin kannatti. Kataisen mielestä Suomessa ei tarvitsisi nyt miettiä presidentin valtaoikeuksia, mikäli meillä olisi monarkia hallitusmuotona. ”Minulle sopisi Ruotsin tai Britannian tapainen monarkia, jos Suomeen olisi valittu monarkia”, Katainen toteaa Itä-Savon haastattelussa.

Historiallisesti kokoomus on luonnollisesti kuningasmielinen, mutta en olisi uskonut nykyisen puheenjohtajan enää kannattavan räikeää luokkayhteiskuntaa. Eikö kokoomuksesta ole suotavaa, että kansa valitsee myös protokollan mukaisen valtion ylimmän johdon? Olisivatko aateliset tavallista rahvasta parempia päättäjiä ja johtajia? Minkälainen demokratiakäsitys Kataisella on?

Ruotsin ja Iso-Britannian tapauksissakin selviää varsin nopeasti, kuinka paljon hovi aiheuttaa ongelmia ja kuluja siitä huolimatta, että näissä maissa on parlamentti. Erityisen huonona ajatuksena pidän sitä, että kansaa edustaisi muita "parempia ihmisiä" eli aatelisia ja valta periytyisi. Luulin, että tämä asia selviteltiin jo Ranskan suuressa vallankumouksessa ja sitä edeltäneessä filosofiassa. Olen hämmentynyt. Kuka väittikään, että puolueissa ei ole eroja?

Karl Ahon tarina

2008-12-07T10:42:00.000-08:00

Neuvostokommunismi on kenties pahinta, mitä Suomelle on tapahtunut. Euroopan sairaina vuosina 1930–1940-lukujen taitteessa Suomi joutui kahden autokraattisen valtion, kansallissosialistisen Saksan ja Neuvostoliiton, puristukseen. Jälkimmäisestä Suomi ja suomalaiset kärsivät verisesti ja pitkään – ennen ja jälkeen toisen maailmansodan.

Karl Ahon tarina kerrottiin YLE:n dokumenttisarjassa, joka kertoo Stalinin vainoista. Ahon vanhemmat pakenivat 1930-luvulla Lapuan liikettä Neuvostoliittoon, sillä lapualaiset uhkasivat tappaa perheen neuvostokytkösten vuoksi. Ilman perhettä Suomeen jäänyt teini-ikäinen Karl Aho päätti seurata vanhempiaan Neuvostoliittoon, ja joutui saman tien rajan ylitettyään vankileirille. Hänelle langetettiin Stalinin vainojen aikana kymmenen vuoden vakoilutuomio.

Petroskoin lähistöllä sijainneella vankileirillä Aho oli kuolla useaan otteeseen. Ruokaa ei juuri ollut, mutta pahinta oli jatkuva kylmyys. Ainoa liha, jota Aho näinä vuosina söi, oli koiria ja rottia. Vankileirille tuotiin yhtenä vuonna pilaantuneita massinjauhoja, joissa oli matoja. Se todennäköisesti pelasti Ahon hengen, sillä jauhot paransivat hänen terveyttään, painokin nousi.

Aho kertoo myös Neuvostoliitossa vierailleista suomalaisista kommunisteista, jotka olivat lähdössä delegaation mukana sisävesiristeilylle. Matkaan ei kuitenkaan lähdetty heti, koska isännillä oli mukanaan ainoastaan punaista kaviaaria. Niinpä delegaatio odotti kunnes Murmanskista tuotiin lentokoneella mustaa kaviaaria suomalaisdelegaation käyttöön.

Suomalaisten kommunistien ihmisarvolla oli todellakin eroa sen mukaan, kummassa maassa he asuivat. Suomessa kommunistit elivät utopiassaan, Neuvostoliitossa suuri osa suomalaisista kommunisteista kärsi ja kuoli katkerana.

Hanna-Leena Hemming: Being Jorma Ollila

2008-11-09T23:12:00.000-08:00

Viime torstaina käytiin Ylen A-talk – ohjelmassa kova väittely suomalaisesta verotuksesta. Siihen osallistuivat toimittaja Jan Anderssonin johdolla toimitusjohtaja Jari Sarasvuo, kirjailija Kalle Isokallio sekä kansanedustajat Hanna-Leena Hemming (kok) ja Paavo Arhimäki (vas). Itse asiana oli pääomaverotuksen ja ansiotuloverotuksen epäsuhta, toinen on progressiivinen ja toinen ei. Siitä käytävä mielenkiintoinen väittely jatkuu netissä, muun muassa Ylen A-tuubissa. Keskityn tässä kirjoituksessa yleisöä ehkä eniten kohahduttaneeseen lausuntoon.

Illan käsittämättömimmästä kommentista vastasi kokoomuksen Hemming, joka toisti blogissaan esiintyneen väitteen: ”Sitä paitsi, kuka tahansa voi tienata kuin Ollila, kun tekee urakalla töitä, on valmis näkemään vaivaa ja kantamaan vastuuta”. Hänen mielestään ihminen siis periaatteessa valitsee itse sen kuinka hyvin hänelle menee. Jos menee huonosti, pitäisi tehdä enemmän töitä ja uskoa itseensä – silloin voi tienata yhtä paljon kuin Jorma Ollila.

Vieressä istuneet Arhimäki ja hieman yllättäen myös Sarasvuo tyrmäsivät Hemmingin. Sarasvuo totesi ykskantaan, ettei voi hyväksyä Hemmingin maailmankuvaa. En voi minäkään. Toivon myös sydämestäni, että ”keskustaoikeistolaiseksi” itseään kutsuva kokoomus ei tee politiikkaa tällaisiin ajatuksiin perustuen.

Ajatus siitä, että ihminen vain valitsee tulotasonsa uhrauksillaan, on kestämätön. Ensinnäkin kaikki eivät voi olla jormaolliloita. Sen estää jo kansantaloustieteen perusteisiin kuuluva kontrafinaalinen ristiriita – jokin asia tai hyöty on periaatteessa kaikkien saatavilla, mutta ei kaikille yhtä aikaa. Toiseksi asialle on olemassa vielä perustavampaa laatua oleva este: kaikilla ei yksinkertaisesti ole kykyjä ja mahdollisuutta itsensä menestykselliseen arvottamiseen markkinoilla. Lisäksi niiden ”onnellisten” joukossa, joilla tällaisia kykyjä on, mikään ei takaa, että he eivät esimerkiksi sairastu vakavasti, jolloin he voivat menettää kykynsä. Olosuhteet ja mahdollisuudet vaihtelevat elämässä, ihminen on sidoksissa myös paljon muuhun kuin rahaan – ja niin pitää ollakin. Luonnollisesti hyvin suuri osa ihmisistä ei halua, eikä voi, elää elämäänsä sen mukaan, että tienaisivat mahdollisimman paljon pelimerkkejä.

Sarasvuo totesi vielä, että kykyjen ja mahdollisuuksien lisäksi taloudelliseen menestykseen tarvitaan onnea. Hän sanoi tietävänsä monta ihmistä, jotka yrittävät kaikkensa, mutta eivät vain menesty liiketoiminnassaan.

Haluaisin nähdä Hemmingin kertomassa teesiään 40 vuotta alalla toimineelle siivoojalle. ”Nyt vain teet töitä ahkerammin, tehokkaammin ja kannat vastuuta, niin voit tienata yhtä paljon kuin Ollila.” Hemming, kenen asialla sinä olet eduskunnassa? Mihin perustat maailmankuvasi?

Mahtava voitto Obamalle!

2008-11-07T00:44:00.000-08:00

Yhdysvallat valitsi tien, joka mitä todennäköisemmin johtaa parempaan tulokseen kuin Bushin ja McCainin konservatiivinen politiikka. Lisää tästä pian.

Kiitos!

2008-11-07T00:42:00.000-08:00

Erittäin suuri kiitos vielä näin blogin kautta kaikille äänestäjille ja tukijoille! Saamani tuki oli valtavaa, enkä olisi pärjännyt lainkaan ilman teitä. Erityiskiitos perheelle sekä Mikolle ja Markolle, jotka auttoivat kiperissäkin kysymyksissä. Toisinaan kampanjointiin töiden päättymisestä myöhäiseen iltaan ja viikonloppuisin vielä lisää öisin. Kova työ palkittiin, ja nyt siitä pääsevät ensisijaisesti hyötymään ne lahtelaiset, jotka haluavat 2000-luvun politiikkaa ja päätöksentekoa Lahteen.

Superkiitos vielä Pauliinalle, jota en tuntenut ennen kampanjaa, mutta puolentunnin puhelinkeskustelun jälkeen ehdimme porautua politiikan ytimeen - kävimme läpi paikallispolitiikan kysymykset ja etenimme maailmanpolitiikkaan ja Mahatma Gandhiin. En tahtonut uskoa, kun Pauliina soitti minulle seuraavana päivänä ja kertoi puhelinkeskustelun perusteella soittaneensa radioon ja kehottaneen ihmisiä äänestämään minua. Tällainen tuki pistää hyvin nöyräksi.

Tulen myös jatkossa käyttämään tätä blogia poliittisen yleiskeskustelun areenana ja keskityn kotisivuillani www.pekkakomu.fi valtuustotyön ja paikallispolitiikan käsittelyyn.

Kiitos teille, kun olitte mukana!

Numerolla 61 Lahti muuttuu!

2008-09-26T05:31:00.000-07:00

Kauhajoen tapahtumista

2008-09-25T03:05:00.000-07:00

Murheelle ja surulle ei löydy sopivia sanoja. En keksi muuta kuin toistaa keskitysleiriltä selvinnyttä Elie Wieseliä, jota lainasin myös Jokelan tragedian jälkeen.

The opposite of love is not hate, it's indifference.
The opposite of art is not ugliness, it's indifference.
The opposite of faith is not heresy, it's indifference.
And the opposite of life is not death, it's indifference.
-Elie Wiesel

Välinpitämättömyydelle ja nihilismille ei saa antaa periksi. Ihmisyydellä ja elämällä on väliä. Sitä arvokasta työtä, jota suurin osa suomalaista tämän yhteiskunnan hyväksi tekee, tulee jatkaa. Muuten me häviämme, ja välinpitämättömyys, piittaamattomuus ja yhdentekevyys voittavat.

Post scriptum:
Tapahtumasta ei saa mielestäni tehdä pelkkää populistista vaaliteemaa, vaan asiaan on puututtava kaikki puolueet kattavalla yhteistyöllä. Tällä asialla ei ole eri eturyhmiä. Kysymys on kaikista. Poliittisiin toimiin hyvinvointiyhteiskunnan, hyvinvointipalveluiden, ongelmien ennaltaehkäisyn ja aselakien tarkentamisen puolesta on ryhdyttävä yhdessä.

Täällä taas!

2008-09-17T05:02:00.000-07:00

Lomat on jo pidetty aikoja sitten eikä kesääkään ole enää edes mambamaisesti jäljellä. Nyt on laitettava kesävermeet tämän vuoden osalta lopullisesti naulaan ja palattava takaisin sorvin (tämän blogin) ääreen.

Syksyllä tulen panostamaan kuntavaalikampanjaan. Muistutukseksi: vaalit pidetään jo lokakuun 26. päivä. Ennakkoon voi äänestää kotimaassa 15.–21.10.2008 ja ulkomailla 15.–18.10.2008. Pitäkää päivämäärät mielessä!

Ikävä kyllä kuntavaalien äänestysprosentti on ollut viime vuosina yllättävän alhainen. Vuoden 2004 kunnallisvaaleissa koko maan äänestysprosentiksi jäi vain 58,6 prosenttia. Kaupunkien ja kuntien valtuustoissa kuitenkin päätetään hyvin suuresta osaa ihmisten arkea koskevista asioista. Äänestämällä kuntavaaleissa voi vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuinka kunnan julkiset palvelut järjestetään. Tärkeintä on, että äänestää, kannatti sitten mitä puoluetta tai henkilöä tahansa.

Tulen puhumaan peruspalvelujen tärkeyden lisäksi erityisesti Lahden kehityksen puolesta. Lahti on selvästi mainettaan parempi paikka, ja uskon vakaasti, että yhdessä voimme tehdä tästä kaupungista vielä vahvemman!

Vaalisivustoni on avattu osoitteessa www.pekkakomu.fi, ja sinne on tulossa uutta materiaalia hyvin pian. Tervetuloa debatoimaan ja ottamaan osaa kampanjaan! Muutetaan Lahti yhdessä!

Hyviä uutisia

2008-05-29T02:49:00.000-07:00

Politiikka on onnistuessaan tällaista, vaikka lakimuutoksesta on koitunut myös huonoja asioita.

Myanmar halveksuu edustuksellista demokratiaa ja murhaa kansaansa

2008-05-08T23:24:00.000-07:00

Säännöllisin väliajoin poliittisesti suuntautuneissa lehdissä ja kirjoissa keskustellaan edustuksellisen demokratian ongelmista. Aina toisinaan näissä todetaan, että edustuksellinen demokratia ei ole paras mahdollinen poliittinen järjestelmä. Vulgaarit tulkinnat vetävät tällaisesta kritiikistä sellaisen johtopäätöksen, että koska demokratia ei sellaisenaan – kuin sitä esimerkiksi Suomessa tai vaikka Ruotsissa toteutetaan – toimi ihmisen kannalta parhaalla mahdollisella tavalla, olisi sitä parempaa siirtyä jonkinlaiseen avoimesti oligarkkiseen järjestelmään tai vielä pahemmassa tapauksessa autokraattiseen diktatuuriin. Edustuksellista demokratiaa halveksuvan näkemyksen taustalla on käsitys siitä, että kansalla ei ole riittävästi ”valistunutta” näkemystä suurista ja merkittävistä linjoista, joten se ei myöskään osaa niiden pohjalta päättää ja äänestää.

Myanmarin (opposition mielestä maan nimi on yhä Burma) tilanne, jossa hirmumyrskyn uhreja saattaa olla jopa 100 000, muistuttaa toivottavasti myös kaikkia edustuksellista demokratiaa halveksivia ja diktatuureja ihannoivia poliitikkoja ja politiikan tutkijoita autokratian vaaroista. Myanmaria johtava sotilasjuntta on kieltäytynyt vastaanottamasta ulkopuolista apua, ja näin ollen uhkaa jättää miljoonat kansalaisensa epäinhimillisiin olosuhteisiin – suuren osan heistä mitä todennäköisimmin kuolemaan, vaikka apua olisi tarjolla. Myanmar on siis päättänyt välillisesti murhata kansaansa pienen eliitin puolesta, jotta kukaan ulkopuolinen ei häiritsisi heidän sortokoneistonsa toimintaa.

Kuten Annamari Sipilä (HS 8.5) osuvasti kirjoittaa, humanitaarista apua on vaikea viedä väkisin. Pakotetulla avulla voisi todellakin olla ikäviä seurauksia, mikäli Myanmarin johto päättäisi käyttää armeijaansa avustustyöntekijöitä vastaan. Kaikesta huolimatta YK:n tulisi nyt soveltaa suojeluvastuulausekettaan ja taivutella Myanmar vastaanottamaan apua.

Tulevaisuuden poliittisia järjestelmiä ajatellen – ja globaalia demokratiaa rakennettaessa – on syytä muistaa Myanmarin ihmisyyttä väheksyvä ote siinä missä myös esimerkiksi aikaisemmin Neuvostoliiton ja kansallissosialistisen Saksan toimet. Edustuksellisella demokratialla on arvo, jota diktatuuri ei voi koskaan saavuttaa. Vaikka ihmisen mieltä on helppo manipuloida ja ohjailla, ja vaikka joidenkin mielestä myös ”demokratian lippulaivoina” esiintyvien maiden toiminnassa on äärimmäisiä väärinkäytöksiä (esim. Irakin sota ja Guantanamo), ei edustuksellisen demokratian hyväksikäyttöä itsekkäiden preferenssien ajamiseen saa sotkea edustuksellisen demokratian idean paremmuuteen verrattuna autokratian ideaan. Tämän todistavat burmalaiset, mikä merkitys kansanvallalla olisi silloin, kun apu on tarpeen.

Anttilalta keskeneräinen ehdotus ruuan arvonlisäveron uudistamiseksi

2008-05-05T08:37:00.000-07:00

Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila (kesk) on tullut julkisuuteen hämmentävän keskeneräisellä ehdotuksella ruuan arvonlisäveron merkitsemisen muuttamiseksi. Hänen mallissaan vero lisättäisiin hintoihin vasta kassalla. Anttila perustelee uudistusta sillä, että näin voitaisiin valvoa tulevaa ruuan arvonlisäveron laskemisen vaikutusta hintoihin.

Pahimmillaan tämä ehdotus tarkoittaa sitä, että kuluttajan on yhä vaikeampaa laskea, paljonko hänen ostoksensa maksavat. Tällainen malli on Tanskan lisäksi käytössä Yhdysvalloissa: juuri koskaan ei osaa sanoa tarkkaan ennen kassaa, paljonko koriin kerätyt ostokset maksavat. En pitäisi tällaista muutosta järkevänä politiikkana.

Sinänsä Anttilan ehdotuksen idea ruuan arvonlisäveron alentamisen hyötyjen tarkkailusta on järkevää. Eikö tuotteiden hintalappuihin voitaisi kuitenkin vaatia hintaa sekä ilman veroa että sen kanssa? Näin ministeriöiden virkamiehistö voisi tarkkailla toimiensa tehokkuutta ilman, että kuluttajien pitää kauppaan mennessään sujauttaa taskulaskin ostoskoriin.

Ylen uutisointi aiheesta täällä.

Pelkääjän paikalla

2008-04-30T00:46:00.000-07:00

Kävin viime viikolla katsomassa Teatteri Vanhassa Jukossa Jarkko Mikkolan tähdittämän monologin Pelkääjän paikalla. Mikkola maalaa kuvaa poliisin työn vaikeudesta. Usein poliisi saa esimerkiksi kolaripaikalle tullessaan palautetta tyyliin: ”Jopas kesti. Taisit olla kahvilla katsomassa Suomen peliä?” Poliisilla voi kuitenkin olla alla vaikka kuinka rankka keikka. Joskus teini-ikäinen on tappanut itsensä ilman selvää syytä tai päihtynyt isä on vaimonsa lisäksi pahoinpidellyt tupakantumpeilla perheensä vauvan. Tule siinä sitten häntä kolmantena jalkana parkkipaikalle selvittelemään autojen kolhuja.

Mikkola on kerännyt näytelmäänsä varten runsaasti aineistoa poliisilta. Aforismit tiivistävät poliisin tuntoja työstään: ”Mikä tässä yhteiskunnassa ei kuulu kenellekään muulle, se kuuluu poliisille” ja ”Poliisin on oltava yhtä aikaa psykologi, pappi ja taiteilija – pitää osata raapia persnahastaan, miten selvitä tilanteesta, jota ei kukaan voinut kuvitellakaan”. Ihmisiltä tuntuu välillä unohtuvan, että myös poliisi on ihminen. Siihen Mikkola monologissaan juuri iskee. Myös poliisit tekevät virheitä ja jopa rikoksia – niin ja pelkäävät.

Poliisi kohtaa ensimmäisenä pahoinvoivan yhteiskunnan oireet. Kuinka usein paikalle lähetetäänkään kihlakunnan aseistettu virkamies hoitamaan tehtävää, jota ei tarvittaisi sellaisenaan tekemällä parempaa politiikkaa? Mikkolan näytelmässä poliisi tapaa ihmisiä, jotka eivät vain enää kestä olla yksin. Syrjäytyneen yksilön viimeinen oljenkorsi lähimmäisen kaipuussa saattaa olla soitto hälytysnumeroon. Poliisi hoitaa myös tämän keikan.

Poliisien asemaan tulisi puuttua entistä paremmin poliittisessa päätöksenteossa. Nykyisellään varsin moni poliisiammattikorkeakoulun suorittanut valmistuu suoraan kortistoon, vaikka samalla virassa olevat poliisit ovat ylikuormitettuina uupumuksen partaalla. Tilanne on suorastaan kestämätön. Ensin valtio kouluttaa isolla rahalla poliiseja, eikä sitten palkkaa niitä!

Toinen muutosta vaativa asia on poliisien palkkaus. Niin sanottujen kutsumusammattien palkkatuloja on pystyttävä nostamaan, jotta myös tulevaisuudessa voidaan taata muun muassa ammattitaitoisten ja motivoituneiden sairaanhoitajien, palomiesten ja poliisien työpanos.

Poliisia tarvitaan joka tapauksessa, mutta heidän työmääräänsä voitaisiin keventää paremmalla politiikalla. Pitää miettiä, mistä sosiaaliset ongelmat, päihteidenkäyttö, rikollisuus ja syrjäytyminen johtuvat. Siinä on vakavan yhteiskunta-analyysin paikka. Esimerkiksi tästä blogista voi lukea ehdotuksia uudenlaisesta politiikasta.

Joku voisi sanoa, että panostaminen poliisiin on vain laastaria haavoille – ainoastaan oireisiin puuttumista ja todellisten syiden unohtamista. Asia ei ole kuitenkaan lainkaan näin mustavalkoinen. Hyvä poliisi kertoo hyvästä yhteiskunnasta. Ihmisten perusluottamuksen ollessa kunnossa viranhaltijaan on helpompi rakentaa omaa elämää. Siivoojan työtä ei yleensä huomaa, kun kaikki on kunnossa, mutta sen huomaa välittömästi, mikäli joku paikka on jäänyt kokonaan hoitamatta. Sama koskee poliisia. Mutta ennen kaikkea poliisi on ihminen kaikkine pelkoineen, suruineen ja iloineen – siinä missä kuka tahansa muukin. Jos välitämme itsestämme, miksi emme välittäisi poliisista.

Ylioppilaslehden arvostelu Pelkääjän paikalla - näytelmästä.

Journalismin uusi suunta? - lööpistä uutiseksi & linnusta sammakoksi

2008-04-03T11:43:00.000-07:00

Helsingin Sanomat on viihteellistänyt journalistista otettaan. HS:n verkkosivuilla julkaistu uutinen, jossa lukijoita pyydetään bongaamaan maassa vieraileva Paris Hilton ja lähettämään hänestä otettuja kuvia toimitukseen, on herättänyt muutamassa tunnissa laajaa keskustelua verkossa.

Keskustelua aiheesta löytyy täältä ja täältä. Ohessa oma vastineeni Helsingin Sanomille, joka on myös julkaistu täällä.

Ärtymys johtuu vaihtoehtojen puutteesta

Pauliina Grönholmille ja toimitukselle,

Suomi on väkiluvulla mitattuna varsin pieni maa, ja se näkyy myös maamme mediatarjonnassa. Yhä kiihtyvää lööppityylistä uutisointia ja julkkiskulttuuria puolustellaan sillä, että ihmiset saavat sitä mitä tilaavat. Väitetään, että tällaista journalismia ei olisi ilman sitä haluavia maksavia asiakkaita. Kuvattu logiikka toimii jossain määrin iltapäivälehtien kohdalla, koska lukija voinee muutaman lukukerran jälkeen päätellä, millaisesta julkaisusta on kysymys.

Entä ihmiset, jotka haluaisivat lukea hyvin kirjoitettua asiajournalismia, syvällisiä uutisanalyysejä ja alansa tuntevaa tutkivaa journalismia? He tietävät, että keltaisella lehdistöllä ei ole heille juuri mitään annettavaa. Yleensä he ovat myös samoja ihmisiä, jotka lukevat Suomen suurinta päivittäistä julkaisua – Helsingin Sanomia. En ihmettele lainkaan, että he kokevat loukkaantuneensa, kun heidän arvostamansa lehti uhraa näinkin paljon palstatilaa maahan saapuneen rock-bändin kitaristin tyttöystävälle.

Paris Hilton on kuuluisa ja moni ihminen on kiinnostunut hänestä, joten uutisointi hänen vierailustaan on myös perusteltua. Kuitenkin tämän tapahtuman nostaminen verkkojulkaisun tärkeimpiin uutisiin kertoo Helsingin Sanomien uutistoimituksen viihteellistyneestä politiikasta. Eikö sillä ole merkitystä, mitä aidosti merkittävää Paris Hilton on tehnyt? Niin, mitä hän on tehnyt?

Helsingin Sanomien uutisointitavan kehitys on pienessä maassamme vakava asia. Suomalaisten lukutaito ja sivistyneisyys on perustunut osaltaan siihen, että ihmiset tilaavat sanomalehdet kotiinsa, jossa ne ovat aina kaikkien käsillä. Vaihtoehtojen rajallisen määrän takia myös Helsingin Sanomat joutuu kilpailemaan iltapäivälehtien kanssa ja muuttaa tapaansa kirjoittaa ilmiöistä. Ne 86 % lukijoista, jotka ovat vastanneet ”ei” Helsingin Sanomien verkkolehden päivän kysymykseen – Pitääkö Helsingin Sanomien kirjoittaa Paris Hiltonista? – näyttävät haluavan kirjoitetulta medialta myös muuta kuin iltapäivälehtien kaltaista julkkiskulttuuria. Jos Helsingin Sanomat ei tätä halua tarjota, ihmiset eivät välttämättä enää lue yhtä paljon lehtiä tulevaisuudessa, ja se on kaikkien kannalta sääli.

Risuja, ruusuja ja kanervaa

2008-04-02T13:14:00.000-07:00

Pian eroavan ulkoasiainministeri Ilkka Kanervan työtä on kehuttu kuorossa, mutta mikä todella on hallituksen ulkopoliittinen linja? Puolustusministeri Häkämiehen mukaan Suomen suurin uhka on Venäjä, Venäjä, Venäjä, ja pääministeri Vanhanen taas kuvailee Venäjää sanoilla naapuri, naapuri, naapuri. Tulevatko ministerit julkisuuteen, jotta voivat ajatella kaiken kolmikertaisesti ääneen?

Olen valtionvarainministeri Jyrki Kataisen kanssa samaa mieltä siitä, että Kanervan lähettämien tekstiviestien julkisuus on ikävä kyllä vienyt huomion pois hallituksen toteuttamasta politiikasta. Siitä sopisi keskustella.

Kanerva on kiistatta hyvin sosiaalinen, joviaali ja ihmisten kanssa toimeentuleva mies, mutta jäi epäselväksi, millaista ulkopolitiikkaa hän substanssitasolla toteuttikaan. Vuodessa ei tietenkään ehdi tehdä kaikkea, ja moni suunniteltu asia jää aluilleen. Kuitenkin esimerkiksi Erkki Tuomiojan kaudella aloitettu ja paljon julkisuutta saanut Helsinki-prosessi jäi Kanervan aikana vähemmälle huomiolle.

Kanervan työtä ei nähty loppuun asti, kun kuvioihin astuu uusi mies Alexander Stubb. Annettakoon hänelle työrauha haastavassa tehtävässään. Silti toivon, että Vanhanen ja Häkämies istuvat Stubbin kanssa alas ja sopivat ulkopolitiikan yhteisestä linjasta ennen kuin Stubbin suusta kuullaan, että Suomella on tulevaisuudessa yksi vaihtoehto: NATO, NATO, NATO.

Kuvasa ulkoministeriön Merikasarmi.

Demokratian kautta muutokseen

2008-04-02T11:18:00.000-07:00

Edustuksellisesta demokratiasta puhuttaessa usein unohdetaan poliittisten puolueiden sisäisen demokratian merkitys koko poliittisen järjestelmän kannalta. Oikeastaan sillä mitä kansalaiset vaaleissa äänestävät ei ole niin väliä, jos kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän harvainvaltaisia ja epädemokraattisia. Pahimmillaan eliitit vain vaihtavat paikkaa keskenään ja toteutettava politiikka pysyy ennallaan.

SDP:n tuleva puoluekokous mittaa, kuinka aidosti puolue haluaa olla demokraattinen ja siten kansaa kuunteleva liike. Ennakkoasetelmat näyttävät erittäin lupaavilta – ehkä paremmilta kuin miltei puoleen vuosisataan. Käytännössä koko SDP:n johto vaihtuu puoluekokouksen jälkeen. Se on historiallinen tilanne ja ennen kaikkea todellinen mahdollisuus muutokseen. Näin vuosi vaalitappion jälkeen voidaan todeta, että uudistumisprosessi lähti toden teolla käyntiin vasta, kun puolueen heikon menestyksen syitä ruodittiin pohjamutia myöten. Vaikka sosialidemokraatteja on syytetty miltei masokistisesta itsensä piiskaamisesta, on aihetta huomauttaa, että vastaavaa itsetutkiskelua ei ole käynyt läpi mikään muu maamme puolueista.

SDP:llä on varsin erikoislaatuinen ongelma. Se on toteuttanut ajamaansa politiikkaa niin hyvin, että vuonna 1903 julistetut liikkeen käytännön tavoitteet on saavutettu. Forssan ohjelman vaatimuksista periaatteessa kaikki muu paitsi alkoholin kieltolaki on toteutunut ja sitäkin on pidettävä lähinnä vain hyvänä asiana. Sanomattakin on selvää, että naisten äänioikeutta ja kahdeksan tunnin työpäivää vaativa SDP ei sovellu enää 2000-luvulle, jossa nämä asiat ovat itsestäänselvyyksiä. On asetettava uudet tavoitteet, mutta samalta – valistuksen filosofiaan perustuvalta – arvopohjalta. Vapauden, solidaarisuuden ja tasa-arvon missio on vielä kesken. Tulevaisuuden sosialidemokratian tulee vastata yhteenkasvavan maailman haasteisiin: ilmastonmuutokseen ja globalisaation hallintaan. Sosialidemokraattisen liikkeen tulee pyrkiä päämäärätietoisesti globaalin demokratian edistämiseen ja maailmanlaajuiseen kuluttajaliikkeen tukemiseen.

Kesäkuussa Hämeenlinnassa kokoontuvalla SDP:n puoluekokouksella on siis käsissään vastuu tulevaisuudesta. Jos koskaan, kehotan puoluekokousedustajia olemaan nyt rohkeita. Muutoksia ei kannata pelätä, sillä ne ovat ainoa vaihtoehtomme pysyä kiinni ajassa ja rakentaa parempaa maailmaa. Poliitikkojen tulisi oikeastaan nauttia vallitsevasta epävarmuuden tunteesta ja hyödyntää sen tuoma mahdollisuus. Tilanteen monimutkaisuus näkyy Leo Tolstoin muotoilussa: ”Usein ihmiset ajattelevat maailman muuttamista, mutta eivät ajattele muuttavansa itseään”. Ajatusta täydentää Aldous Huxleyn ”vastakkainen” kommentti: ”Halusin muuttaa maailmaa, mutta ymmärsin, että ainoa asia jonka varmasti voin muuttaa olen minä itse”. Muuttakaa molemmat.

SDP:n puoluekokous pidetään 5.-7.6.2008 Hämeenlinnassa.

Lordin uhoa

2008-03-25T14:10:00.000-07:00

""Jos meillä olisi vain nämä puvut ja maskit, niin mitä vittua me niiku oltais?"
- Mr. Lordi tv2:n dokumentissa "Would You Love a Monsterman?".

Öh. Tuohon kommenttiin on vaikea lisätä mitään.

Jostain syystä Tomi Putansuu alias Mr. Lordi kuvittelee olevansa maailman parhaimman rock-bändin solisti. Jostain syystä hän ei ymmärrä, että Lordin suosio ei johdu ainoastaan heidän musiikistaan. Päätelkää itse.

Kevyitä poimintoja ja vakava keskustelu

2008-03-05T03:52:00.001-08:00

Kevyitä kokoomus-poimintoja

Kokoomuksen Viivi Avellan harjoittelee poliittisen analyysin kirjoittamista. Avellan kuvailee SDP:n varapuheenjohtajaksi ehdolla olevaa Maria Guzenina-Richardsonia seuraavasti. ” MariaG! Kapitalistisen musiikkimaailman 90-luvun jet-set-toimituksen - MusicTV:n seksiä tihkuva juontajakaunotar! Musakanavan tähden Lontoon juhlavuodet, hulppeat gaalajuhlat ja päätähuimaavat palkat ovat nyt menneisyyttä. Siirrytään oikealta vasemmalle, glamourkissasta uhriksi, blondista harmaaksi.” Onko Avellan kateellinen Guzenina-Richardsonille vai ylittikö jälkimmäisen kyky toimia sekä musiikkitelevision juontajana että sosiaalipolitiikan asiantuntijana ensimmäisen ymmärryskyvyn?

Kokoomus näyttää järjestelevän rivejään seuraavia kunnallis- ja eduskuntavaaleja varten. Erityisen silmiinpistävää on ollut, Alexander Stubbin lukiolaisille suunnatun lobbauskierroksen lisäksi, nuorten kokoomusnaisten julkisuuskampanja. Lotta Backlund tekee stand uppia ja esiintyy myös televisiossa. Suvi Lindénin avustajaksi siirtynyt Jaana Pelkonen on tunnettu muun muassa Euroviisujuontajana. Anna Perho muistetaan City-lehden provosoivana, anarkokapitalistisena toimittajana ja Nelosen G-piste-ohjelmasta. Mainittu Viivi Avellan tuskin esittelyjä kaipaa, mutta hän on kunnostautunut esimerkiksi kirjailijana teoksellaan ”Sinkkunaisen käsikirja”. Uusimpana joukkoon on liittynyt ”kokoomuslaisia arvoja periaatteessa aina kannattanut” kevytvihreä Merikukka Forsius. Jos joku segmenttiin osuva nimi jäi välistä tai unohtui, muistuttakaa.

Merikukka Forsius kommentoi loikkaamistaan Kokoomukseen: ”Kokoomuksen tämän päivän arvot vastaavat hyvin omaa arvomaailmaani ja oma arvomaailmani ei ole muuttunut”. Edellinen pistää miettimään, mitkä sitten ovatkaan forsiuslaiset vihreät arvot. Vielä suurempi ja merkittävämpi kysymys on, mitä mahtavat ajatella häntä viime vaaleissa äänestäneet kansalaiset, jotka halusivat tukea vihreitä. Lienee selvää, että vihreät ovat nykyisellään oikealle kallellaan, mikä on miltei huvittavaa, jos miettii vihreän liikkeen syntyhistoriaa.

Vakava keskustelu alue- ja elinkeinopolitiikasta

Politiikka ei kuitenkaan pitäisi tehdä, eikä liioin edustajia valita, pelkän julkisuuskuvan tai medianäkyvyyden perusteella. Poliittisten kantojen tulisi perustua kriittiseen ja tarkkaan harkittuun analyysiin ja ne tulee tarvittaessa perustella hyvin syvällisesti, sillä muuten emme voi tietää millaista yhteiskuntaa kulloisellakin politiikalla rakennetaan.

Suosittelen lämpimästi Jukka Torikan kirjoitusta Alue- ja elinkeinopolitiikkaa ja sitä seurannutta keskustelua erityisesti niille, jotka ovat menettäneet uskonsa politiikkaan ja poliittisten puolueiden eroihin. Keskustelu tuo esiin muun muassa vasemmiston ja oikeiston eriäviä näkemyksiä tulonjaosta, edustuksellisesta demokratiasta, vapaudesta ja valtion suhteesta yksilöön – vaikka kirjoittajat eivät mielipiteillään suoraan edustakaan ko. puolueita, niin klassinen jako oikeiston ja vasemmiston välillä on nähtävissä. Isoimmat erimielisyydet näyttävät koskevan nimenomaan perustavanlaatuisia yhteiskuntafilosofisia kysymyksiä.

Tämän keskustelun ongelmana voidaan pitää sitä, että osallistujat ovat käyneet tällaista debattia jo pitkään, jolloin kyseistä keskustelua käydään ikään kuin isomman keskustelun sisällä. Tällöin uuden lukijan saattaa olla vaikeaa hahmottaa, mihin kukin kulloinkin viittaa ja mitä termeillään tarkoittaa. Vastaan mielelläni näihin mahdollisia epäselvyyksiä kosketteleviin kysymyksiin.

Kommentteja ja keskustelunavauksia voi jättää suoraan Jukan blogiin tai tarpeen mukaan tämän kirjoituksen alle.

Heistä kuullaan vielä

2008-02-19T23:01:00.001-08:00

Niiden ehdokkaiden joukosta, joilla on realistiset mahdollisuudet nousta Yhdysvaltain seuraavaksi presidentiksi Barack Obama on valintani. Yhdysvalloissa on nyt hieman samanlainen asetelma kuin SDP:n puheenjohtajakilvassa: valitaanko Bushin tilalle viimeinen vanhan Amerikan presidentti vai ensimmäinen uuden Amerikan johtaja. Sinänsä vanhan valitseminen voi olla perusteltua, mikäli kyseessä on parempi linja kuin uusi. Yhdysvalloissa tämä ei kuitenkaan ole tilanne. Vaikka tässä vaiheessa on vielä edessä uuvuttavan pitkän esivaalitaiston loppusuora, näyttää kilpailijoita olevan jäljellä enää kolme, joista kaikki ovat parempia vaihtoehtoja kuin George W. Bush.

En halua olla niin kyyninen, että näkisin Yhdysvaltain heikon johtajan positiivisena asiana maailmalle. Heikko ei aina tarkoita suoraan huonoa, mutta Bushin kohdalla se on pitänyt paikkansa. Tällainen presidentti voi halutessaan aiheuttaa niin paljon pahaa, että sellaisen valinnan perusteleminen suoraan imperiumin hajottamisella lähenee nihilismiä. Hyvä presidentti voi edes hidastaa sitä suuntaa, joka näyttää olevan syöksyen alaspäin ja josta esimerkiksi Parag Khanna kirjoittaa (HS 17/2): ”Yhdysvaltain johtoasema murenee, ja muuttuu tavalliseksi supervallaksi Kiinan ja EU:n rinnalle”. Yhdysvaltain hegemonia ei luonnollisestikaan ole mikään itseisarvo tai tavoiteltava tila – nykyisellään päinvastoin – mutta ne keinot, jolla Yhdysvallat voi pitää itsensä vielä hetken pinnalla ja vahvasti globaalissa päätöksenteossa kiinni voivat tehdä tästä maailmasta paremman niin amerikkalaisille kuin kaikille heille, jotka vähintään välillisesti joutuvat marssimaan yhdysvaltalaisen politiikan pillin tahtiin.

Khanna, joka matkusti yli 40 maassa keräämässä havaintoaineistoa, jatkaa havaintojensa analysointia: ”…teollisuusmaiksi nousevat maat eivät halua toteuttaa amerikkalaista unelmaa vaan ne tavoittelevat eurooppalaista mallia. Mallia, johon kuuluu parlamentarismi, sosiaalinen huolenpito, ympäristöstä huolehtiminen ja ennen kaikkea halu huolehtia kansainvälisistä ongelmista yhteistyöllä ja neuvotteluilla. Euroopalla ei ole paljon asevoimaa, koska se ei tarvitse sitä”. Jos tämä on todella myös se suunta johon Obama haluaa Yhdysvaltoja viedä, on se kannatettavaa politiikkaa. Obaman kohdalla on vain hieman epäselvää, mikä hänen todellinen linjansa on.

Kahdeksan seuraavaa vuotta yhtä huonoa presidenttiä kuin Bush tarkoittaa kahdeksaa vuottaa kärsimystä, sortoa, sotaa ja kuolemaa. Ei sellaista voi kannattaa tai toivoa edes sillä perusteella, että Yhdysvallat mahdollisesti romahtaisi sen seurauksena – mikään ei takaa, että sen jälkeinen maailman johtovaltio olisi edeltäjäänsä humaanimpi ja demokraattisempi. Yhdysvalloilla on kuitenkin historiansa edistyksellisenä valtiona, nyt sen vain pitää nähdä uusiutumisensa oikea suunta. Muuten maata uhkaa perikato. Esimerkiksi maailmantalouden kehitys, Yhdysvaltain asuntolainakriisi, amerikkalaisten pörssiyhtiöiden spekulatiivisten rahastojen kupla, sivistyksen heikko taso, kansalaisten huolestuttava lihavuus, amerikkalaisen diplomatian kriisi, Yhdysvaltain epäonnistuneet sotatoimet, yhteiskunnallinen epätasa-arvo ja epävakaus varjostavat Yhdysvaltojen kehitystä. Hegemonisen asemansa se häviää kuitenkin, jos ei nyt niin sadan tai kahden sadan vuoden päästä, joten kädessä olevat kortit kannattaa pelata niin, ettei pata-akka jää käteen. Yhdysvaltain ikuista hegemoniaa ajaville tai siihen uskoville voin kertoa, että kaikki imperiumit ovat joskus kaatuneet: niin on käynyt muun muassa Roomalle, Kiinalle ja Iso-Britannialle. Ladasta ei saa mersua värjäämällä sitä uudelleen, eikä Yhdysvallat paranna asemaansa samanlaisilla konsteilla. Ehdotan ensin uuden moottorin hankintaa ja myöhemmin koko auton vaihtoa – ikävä kyllä Yhdysvallat saattaa tarvita kovan kolauksen ohjaamoonsa ennen kuin näin radikaaleja muutoksia toteutetaan. Ei se mahdotonta silti ole.

Mikäli Barack ”Yes We Can” Obama ei täytä lupauksiaan, niin hänet on syytä vaihtaa neljän vuoden päästä. Itse olisin kuitenkin valmis antamaan hänelle nyt mahdollisuuden näyttää, kuinka voimakas hän on Yhdysvaltain sotilaallis-taloudellisen kompleksin edessä. Uskon, että hänellä on siihen paremmat mahdollisuudet kuin Clintonilla tai McCainilla. Varmaa kuitenkin on, että Obamasta kuullaan vielä.

Toinen mies, josta kuullaan varmuudella on suomalainen muusikko, kolumnisti ja ihmisoikeusaktivisti Tommy Lindgren. Hän kirjoittaa niin ikään myös Yhdysvalloista ja Obamasta (HS 20/2): ”Jos uskoo ranskalaisen filosofin ja intellektuellin Bernard-Henri Lévyn sanoja, Yhdysvallat on maa, jossa Hollywood on korvannut Hegelin”. Lévyä hän lainaa teoksesta American Vertigo: ”Hegeliläisen ajatuksen ’mikä on järjellistä, on todellista’ voi amerikkalaisittain pukea muotoon ’mikä on todellista, on spektaakkelia’; ja spektaakkelin on oltava tavalla tai toisella totta”.

Lindgren pohtii, voiko Barack Obaman mahdollinen voitto presidentinvaaleissa olla todella todellista. Vai onko kysymys pelkästä näytelmästä. Se on ihan järkevä kysymys. Lindgren väläyttelee mielikuvia: kuvittele Obama Bushin tilalle valkoiseen taloon ja neuvotteluihin turvallisuusyhtiö Blackwaterin kanssa. Jatkan Lindgrenin listaa: miltä kuulostaa Obama Bushin sijaan YK:n yleiskokouksessa, tekemässä ympäristöpolitiikkaa, pohtimassa amerikkalaisten aselupia, tapaamassa CIA:n johtoa, vierailemassa Guantanamon vankileirillä, Irakissa, linjaamassa erityisesti vähemmistöjä koskevaa minimipalkkalakia. Hymyilyttää. Voiko maailma todella muuttua vaihtamalla yksi johtaja? Sitä sopii ainakin toivoa, vaikka amerikkalaisen yhteiskunnan ja oikeusjärjestelmän rakenteet tulevat hankaloittamaan Obaman urakkaa valtavasti. Ensin hänet pitäisi tietenkin valita presidentiksi.

Lindgren lisää vielä, että SDP:n tulisi oppia Obamalta. Hän kirjoittaa: ”Oma vaatimaton vihjeeni demareille kuuluu: unohtakaa tyhjänpäiväinen puhe identiteettiin perustuvista vetovoimaisista piirteistä ja keskittykää osaamiseen, rehellisyyteen sekä intohimoon yhteisistä asioista. Nuoruus tai sukupuoli ei välttämättä takaa karismaa”. Näin on. SDP:n pitäisi varmasti oppia sekä Obamalta että Lindgreniltä.

Kuvassa Illinoisin senaattori ja demokraattien esivaalien presidenttiehdokas Barack Obama sekä muusikko-ihmisoikeusaktivisti Tommy Lindgren.

Barack Obaman vaalisivut.
Tommy Lindgren on Don Johnson Big Bandin solisti.

Nuoret mukaan vaikuttamaan

2008-02-18T12:19:00.000-08:00

Salla Mölsä kirjoitti tammikuun alussa Etelä-Suomen Sanomissa, että nuorten mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat heikot Lahdessa. Nuoret voisivat kuitenkin vaikuttaa, jos haluaisivat.

Nykyinen tilanne on, että Suomessa suuret ikäluokat pitävät valtaa käytännössä kaikissa poliittisissa puolueissa. Niin ikään puolueiden ikärakenteet vanhenevat kovaa vauhtia, sillä yhä harvempi uusi ihminen on kiinnostunut politiikasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asiantuntijat ja virkamiehet ottavat niin sanotusti ”puolueettomina” yhä enemmän valtaa poliittisessa päätöksenteossa, vaikka heillä kuitenkin on jonkin poliittinen kanta.

Kaikesta huolimatta nuorilla on mahdollisuuksia toimia ja vaikuttaa Lahdessa. Nuorilla on selvästi mielipiteitä ja he haluavat tehdä muutoksia. Miksi politiikka ei kuitenkaan tunnu kiinnostavan? Poliittiset puolueet ovat kuitenkin paras tapa vaikuttaa asioihin.

Ainakin sosialidemokraateissa nuoret otetaan mukaan vaikuttamaan. Politiikka ei ole vain harmaata, rystyset valkoisena pusertamista, vaan myös huumoria ja elämää. Kaikista paras tapa vaikuttaa asioihin on olla mukana päätöksenteossa. Nuoria kuunnellaan, kun tuomme kantamme rohkeasti esiin. Näin kunnallisvaalien alla: kaikki mukaan vaikuttamaan!

Pekka Komu, Lahden Demarinuorten puheenjohtaja
Sirkku Enojärvi, kaupunginvaltuutettu (sd)

Kirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.2.2008. Kuvat: Hanna Plattonen. Ylimmässä kuvassa nuoria vaikuttajia, vasemmalta: Antero Lehmuskenttä (sd), allekirjoittanut (sd) ja Sakari Kohvakka (sit). Alemmassa kuvassa samat pellet.

Missi roolimallina

2008-02-11T01:36:00.000-08:00

Kulmakarvat nousivat ja otsa poimuttui sunnuntai-illan talk showta katsellessa. Miss Suomi Satu Tuomisto kertoi Arto Nybergin haastattelussa haluavansa olla roolimalli nuoremmille. Niin ikään hän näki edelliseen lausuntoon perustuen missi-instituution olevan legitiimi ja tarpeellinen. Tuomisto sanoi, ettei ehkä vielä kuluvan missivuoden aikana ehdi lunastaa luvattua roolimallin asemaa, mutta tulee tekemään sen myöhemmin – mahdollisesti kouluissa kiertelemällä.

Minulla ei ole mitään henkilökohtaista Satu Tuomistoa tai hänen kollegojaan vastaan, mutta toivoisin edes jotain sisältöä missien puheille. Tuomisto ei esimerkiksi millään tavoin syvemmin eritellyt, millainen roolimalli hän olisi. Niinpä, millaisia roolimalleja missit yleensäkään ovat? Kasvaville nuorille tarjotaan muun muassa anoreksiaa, riittämättömyyden tunnetta, konservatiivista sukupuolimallia, bimboilua, ”skandaaleja”, julkkiskulttuuria, kapeaa kauneusihannetta ja kaksinaismoralismia. Vaikka arvostan Arto Nybergiä journalistina, niin tässä olisi ollut kyllä paikka hiillostaa Tuomistoa ja kysyä tarkemmin minkälainen roolimalli hän haluaa olla.

En tiedä, aikooko Tuomisto sitten kierrellä kouluissa yleisenä roolimallina puolustaen kaikkea hyvää ja vastustaen kaikkea pahaa. Maailman rauhaahan nämä kauneuskilpailujen voittajat tuppaavat toivoa, mutta konkreettiset ehdotukset sen saavuttamiseksi jäävät sitten tyngiksi. Lukiolaiset ovat sen verran älykkäitä, että vieraileva Miss Suomi olisi lähinnä vitsi. Käytävillä ei välttämättä huudeltaisi innostuneesti: ”Pitääpä mennä katsomaan tuota kauneuskuningatarta, että saan virikkeitä äidinkielen ja historian kokeisiin”. Yläkoulussa taas teineillä on mielessä aivan muut idolit kuin missit. Esimerkiksi Snoop Dogg, Jarkko Nieminen, Irina ja Greyn anatomian tähdet siivittäisivät yleisön hurmokseen, kun maailman rauhasta ontuvasti tapaileva missi saavuttaisi sujuvimmillaan camp-arvoa.

Pahinta ja parasta jälkeä Tuomisto saisi aikaan alakoulussa, jossa lapset ovat vielä vastaanottavaisia aikansa eläneiden instituutioiden edessä. Ulkoisesti prinsessa Ruususta muistuttava kauneuden ammattilainen voisi sopivassa suhteessa söpöillä, bimboilla ja puhua ”vakavaa asiaa”. Alakoulussa tällainen harmoninen kosketus oppilaisiin on teoreettisesti saavutettavissa, mutta millä ehdoilla ja seurauksilla. Olisiko missi sellainen roolimalli pienille tytöille ja pojille, joka johtaisi meidät pois ylikorostuneen individualismin ja pinnallisuuden ikeestä? En usko, että olisi.

Misseys ei vielä tee Tuomistosta tyhmää, älykästä tai nuorille sopivaa roolimallia. Sellaisia ominaisuuksia ei anneta, vaan ne ansaitaan. Missi-instituution sen sijaan olisin jo valmis kuoppaamaan.

SDP UUDISTUU

2008-02-10T09:55:00.000-08:00

SDP:n puheenjohtajan Eero Heinäluoman ilmoitus luopua tehtävästään ensi kesän puoluekokouksessa on suoraselkäistä toimintaa. Heinäluoma vastaa näin omalta osaltaan viime kevään vaalitappiosta, vaikka sitä ei kokonaan voidakaan sysätä puheenjohtajan piikkiin. SDP on tilassa, joka vaatii muutosta. Sitä haluavat niin puolueen kenttäväki kuin myös äänestäjät, jotka näyttivät viime vaaleissa hallitusasemaan tottuneelle SDP:lle pettymyksensä toteutettuun politiikkaan. Suomalaisessa politiikassa tarvitaan aitoja vaihtoehtoja ja SDP tulee vastaamaan tähän tarpeeseen. Puheenjohtajan ja puoluesihteerin vaihtaminen osoittavat, että SDP tekee nyt tosissaan töitä uudistumisensa eteen.

SDP:n uusi ilme on jo nähtävissä täällä ja pian siihen saadaan jatkoa uuden puheenjohtajan muodossa. Tarvitsemme puolueen, joka kannattaa oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, solidaarisuutta, ihmisen vastuuta ympäristöstä ja globalisaation hallintaa. Ennen kaikkea tarvitsemme puolueen, joka uskaltaa myöntää virheensä ja kantaa vastuunsa myös vaikeassa paikassa.

Nyt on aika pukea haalarit päälle ja ryhtyä töihin – Suomi ja maailma tarvitsevat uusia tuulia.

Aikaisempia kirjoituksiani SDP:n ja sosialidemokratian uudistamisesta:
Uuden vasemmiston mahdollisuus
SDP:n imago uusiksi
Valistuksen renessanssi - Uuden vasemmiston mahdollisuus

Unohdettu sota?

2008-02-06T00:37:00.001-08:00

Irakin sota ei ole enää edes Yhdysvaltain presidentinvaalien tärkein teema, vaan esimerkiksi demokraattien esivaaleissa mitellään nyt Hillary Clintonin ja Barack Obaman kesken siitä, miten maan talous saadaan taas kasvuun. Vaikka sodan alkamisesta on jo aikaa ja monet kokevat, että sitä on ruodittu riittävästi, tulisi meidän huomioida, että Irak on yhä katastrofaalisessa tilassa. Sodan jälkiä ei ole korjattu, saati tehty niitä parannuksia, joita George W. Bush lupasi irakilaisille ennen ”vapauttamisoperaation” alkua.

Koska vahinko, eli sota, on jo tapahtunut, tärkeintä nyt on oppia virheistä. Irakilaisten kärsimyksiä ei saa unohtaa, vaan meidän tulee miettiä, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Vaikka sodan taustalla ovat Yhdysvaltain neokonservatiivisen hallinnon ideologiset ja valtapoliittiset pyrkimykset, on meillä kaikilla mahdollisuus tehdä osamme. Ainakin voimme muistaa, eikä sen merkitystä tule vähätellä, sillä ihmiset toimivat muistamisen pohjalta.

Hegelin historianfilosofian yksi keskeisistä ajatuksista on, että virheiden kautta opitaan ja saadaan aikaan muutosta. Maailmanhistorialla on tässä ajatusmaailmassa henki, joka oppii ihmisten tekemistä harharetkistä, joista sodat ovat yksi pahimmista esimerkeistä. Mutta emmehän me voi oppia, jos emme muista! Enkä nyt tarkoita Irakiin fokusoitumalla, etten välittäisi muun muassa Kenian, Darfurin, Kongon ja Lähi-idän kriiseistä tai muista konflikteista, vaan pidän Irakin esimerkkiä tärkeänä, koska tähän hyökkäyssotaan osallistui maailman rikkain ja merkittävin valtio. Oppimalla Irakin virheistä voimme parhaimmillaan vaikuttaa kaikkiin muihin konflikteihin – rakentamalla entistä vahvemman ja paremman rauhaa turvaavan instituution. Muutos lähtee meistä.

Seuraavassa on Debatti-lehdessä julkaistuja näkemyksiäni Irakin sodasta, sen syistä ja seurauksista. Lukekaa, kiistäkää, haastakaa ja laittakaa kommenttia, niin voimme käydä hyvää keskustelua.

IRAK: VASTUSTIMME, MUTTA EMME ESTÄNEET

Vuonna 2003 Yhdysvaltain hallitus kertoi, että Irakilla on hallussaan joukkotuhoaseita, jotka uhkaavat länsimaita. Näin tapahtui, kun George W. Bush halusi rakentaa sotilaallisen operaation Irakissa välttämättömäksi ja antaa ymmärtää, että se vähintään implisiittisesti liittyisi Yhdysvaltain terrorismin vastaiseen sotaan. Saman vuoden maaliskuussa Yhdysvaltain johtama liittouma julisti sodan Irakia vastaan ja hyökkäsi maahan, ilman Yhdistyneiden kansakuntien mandaattia puhumattakaan siitä, että Irakissa vierailleet IAEA:n alaiset asetarkastajat olisivat löytäneet viitteitä joukkotuhoaseista.

Bushilaisten neokonservatiivien näkökulmasta Irakin operaatiossa on onnistuttu osittain: alue on miehitetty, entinen hallitsija Saddam Hussein on tuomittu ja maan öljyvarat on turvattu. Miehittäjien meriittiluettelo loppuu käytännössä tähän. Yhdysvallat lupasi irakilaisille demokratiaa, vapautta ja rauhaa, eikä juuri mitään niistä ole saavutettu. Irak on sen sijaan tällä hetkellä huomattavasti väkivaltaisempi paikka kuin diktaattori Husseinin aikakaudella. Sota on vaatinut Iraq Body Count -projektin mukaan noin 74 400–81 000 siviilin ja noin 4 100 liittouman sotilaan hengen. Toisten arvioiden mukaan todelliset lukumäärät ovat jopa satojatuhansia.

Amerikkalainen katastrofi

Yhdysvallat on kokenut strategisesti kiusallisen tappion ajautumalla Irakissa tilanteeseen, jossa sen pitäisi periaatteessa vetäytyä sotilaallisesti maasta mutta toimiessaan niin se jättäisi alueen kriittiseen tilaan. Irak on luisunut vähitellen käytännössä sisällissotaan eri uskonnollisten ryhmittymien välillä. Lisäksi Bushin neokonservatiivinen ja unilateraali politiikka on antanut Yhdysvalloista synkän kuvan koko maailmalle. Guantánamon sotilastukikohdassa vastoin kansainvälistä oikeutta pidettävät vangit, surullisen kuuluisa Abu Ghraib, CIA:n myös Suomen kautta kulkeneet laittomat vankilennot ja syytökset Yhdysvaltain Itä-Euroopassa sijaitsevista salaisista vankiloista ovat mustanneet Bushin ja siinä sivussa osittain Yhdysvaltain maineen Euroopassa ja hyvin suuressa osassa muuta maailmaa. Erityisen ikävää on, että Irakin sota on kasvattanut islamilaisen ja kristityn maailman välistä kuilua. Se on lisännyt ennakkoluuloja kummassakin blokissa ja antanut retorisia lyömäkirveitä ääriryhmien fundamentalisteille. Bushin näkemys Irakin sodasta 2000-luvun ristiretkenä kuulostaa maallistuneessa Suomessa absurdilta vitsiltä, mutta ikävä kyllä se ei kaikille ole sitä.

Irakin sodan todellisia syitä voidaan vain arvailla. Yhdysvallat halusi todennäköisesti turvata itselleen mittavat öljyvarat, tarvitsi strategisista syistä sotilastukikohdan geopoliittisesti merkittävältä alueelta, turvasi sotilaallis-taloudelliselle kompleksille muutamaksi vuodeksi riittävästi liiketoimintaa, pelkäsi Irakin vahvistuessaan haittaavan Persianlahden öljykuljetuksia, tai ehkä istuva presidentti halusi profiloitua vahvana johtajana, joka lopulta viimeistelisi 1990-luvun alussa keskeneräiseksi jääneen operaation. Sodan syitä emme voi ehkä koskaan aukottomasti tietää, mutta sitä tärkeämpää on keskittyä tulevaan. Irakin sodan oppi on, että se ei saisi enää koskaan toistua. Ihmisten pitäisi olla vahvoja ja nousta tällaisia sotia vastaan.

Sotapolitiikka ja sen kannattajat

Politiikassa tehtyjen virheiden tulisi näkyä myös äänestyskäyttäytymisessä. Edustukselliseen demokratiaan perustuvan poliittisen järjestelmän pitäisi toimia responsiivisesti; epäonnistuneiden poliitikkojen menettäessä kansansuosion tulisi heidän myös luopua vallasta. Näin ei kuitenkaan käynyt Yhdysvaltain vuoden 2004 presidentinvaaleissa, jotka Bush ja Cheney voittivat Irakin sodasta huolimatta. Yleinen mielipide kääntyi vasta vuoden 2006 kongressivaaleissa Bushia ja republikaaneja vastaan, ja tämä linja jatkuneen Yhdysvalloissa myös ensi vuoden presidentinvaaleissa.

Irakin sodan vastustamiseen useasti liitettävä miltei fundamentalistinen Amerikka-vastainen ajattelu tuntuu hyvin naiivilta. Tällaisessa mustavalkoisessa näkökulmassa ainoastaan Yhdysvallat ja heidän liittolaisensa syyllistetään ja sotaa vastustavia maita arvostetaan. Sen sijaan, että pitäisimme kaikkia amerikkalaisia tyhminä bushilaisina, tulisi meidän tukea Yhdysvaltain edistyksellisiä demokraattisia voimia. Vastaavasti tulisi huomioida, että sotakoalitioon kuulumattomat hallitukset voivat silti antaa hyväksyntänsä – ja epäsuoraa tukea – neokonservatiivien interventiopolitiikalle, vaikka valtiot eivät suoraan kuuluisikaan liittoumaan. Näin ollen ei ole esimerkiksi aivan sama, lähettääkö Suomi sotilaitaan Afganistaniin vai Darfuriin.

Suomen suuri hiljaisuus

Suomi on, puolustusministeri Häkämiehen irtiottoja lukuun ottamatta, edustanut selvästi konsensushakuista ja multilateraalia ulkopolitiikkaa. Silti hyvinvointimme estää meitä toisinaan näkemästä välittömiä intressejämme pidemmälle. Sanomme asuvamme oikeusvaltiossa, jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä. Kerromme mielellään ulkomaalaisille vieraillemme, että hyvinvointivaltiomme antaa kaikille yhtäläiset lähtökohdat elämään. Keskustelun mennessä globaalille tasolle arvostelemme kuolemanrangaistuksia, epäoikeudenmukaisia sotia ja elintasokuiluja. Mutta kaikki, mikä on väärin, johtuu muista, ei koskaan meistä. Miksi emme syyllistä itseämme siitä, että annamme kaiken vain tapahtua?

Haluamme, että oikeusvaltiossamme pieninkin rike noteerataan, mutta tapahtumien koskettaessa globaaleja asioita ummistamme silmämme. Meille, siis niille jotka asuvat rikkaissa länsimaissa, kerrottiin ja vakuuteltiin, että Irakissa on joukkotuhoaseita, jotka uhkaavat meidän rauhaamme. Yhtäkään tällaista asetta ei ole löydetty. Yhdysvaltain presidentti Bushin tehdessä päätöksen hyökkäyksestä Irakiin hän teki sen meidän kaikkien puolesta – kaikkien niiden jotka ovat riippuvaisia öljystä. Hän on de jure Yhdysvaltain presidentti, mutta de facto hän käyttää maailmanlaajuista valtaa, joka vaikuttaa myös Suomessa. Eikö meidän pitäisi olla huolissamme silloin, kun meille valehdellaan? Mikäli emme vaadi muutosta, annamme hiljaisen hyväksynnän sille, että vastaavia huijauksia voidaan toteuttaa myös tulevaisuudessa. Sen sijaan, että syytämme ainoastaan amerikkalaisia huonosta politiikasta, meidän tulisi vaatia parempaa suomalaista ja eurooppalaista ulkopolitiikkaa, vahvempaa YK:ta ja lopulta globaalia demokratiaa.

Olemme tyytyväisiä, että emme ole vastuussa Yhdysvaltain politiikasta, mutta voimme nauttia heidän kasvattamistaan hedelmistä. He turvaavat öljynsaantimme ja suojaavat Eurooppaa aseellisesti. Jugoslavian kriisin aikana Eurooppa ja Euroopan unioni suorastaan laskivat tilanteen hallinnan amerikkalaisten varaan. Niinpä on helppo uskotella itselleen, että 70 000 irakilaista siviiliä on hinta, jonka joudumme maksamaan siitä, että asiamme ovat hyvin.

Tiedostavuuden kautta rauhaan

Meillä on vapaus arvostella amerikkalaisten ja Bushin politiikkaa, mutta samalla on muistettava, että olemme kaikki vastuussa maailmasta. Jos nautimme nykyisen maailmanjärjestyksen eduista, tulee meidän olla myös vastuussa sen varjopuolista. Suomen ulkopolitiikan on oltava myös jatkossa vastuullista ja sovittelevaa, mutta samalla on pyrittävä edistämään globaalin demokratian ja lainsäädännön kehitystä. Riippumatta maasta ja kulttuurista meidän on kyseenalaistettava edustuksellisten poliitikkojen sotiin ja ihmisyyttä loukkaaviin rikoksiin johtamat päätökset, asetettava heidät vastuuseen ja tarvittaessa vaihdettava kaikki tällaiset luottamustehtävien haltijat.

On pyrittävä luomaan yhteiskunta, jossa kansalaiset ovat valistuneempia ja heidän poliittinen lukutaitonsa on entistä parempi. Tällöin äänestyspäätösten pitäisi perustua järkeen ja oikeudenmukaisuuteen. Ihmisten tulee olla rohkeita niin keskellä diktatuuria kuin myös keskiluokkaisessa länsimaassa, jossa osa väestöstä on menettänyt kiinnostuksensa politiikkaan ja globaaliin hallintaan. Parempi maailma on mahdollinen vain, jos muutosta uskalletaan vaatia. Moraalinen universalismi, humanismi ja globaali demokratia tarvitsevat soihdunkantajia ja meidän on oltava heitä.

Kirjoitus on julkaistu Debatti-lehdessä 3/2007

Radio Jerevan vastaa

2007-12-03T04:48:00.000-08:00

Täällä Radio Jerevan. Meiltä on kysytty: ”Voidaanko Suomessa siirtyä yhtä hienoon vaalijärjestelmään kuin Venäjällä?”

Me vastaamme: ”Ilman muuta. Suomalaisilla olisi pitänyt olla jo viime eduskuntavaaleissa mahdollisuus äänestää presidentti Tarja Halosta. Tämä korjattaneen ensi vaaleihin mennessä. SDP tulee ottamaan listalleen myös ansioituneet veteraanit ja nuorten kestosuosikit Martti Ahtisaaren ja Mauno Koiviston. Keskustalaisia suosittelemme äänestämään Kekkosta ja Eskon Ahon poliittista ruumista. Kokoomuslaiset voivat antaa äänensä mausoleumissa makaavalle J. K. Paasikivelle.”

Meiltä on kysytty: ”Eikö tämä vaalijärjestelmä johda diktatuuriin?”

Me vastaamme: ”Ei suinkaan. Onneksemme Tiktak-bändi ei jatka enää kauttaan, koska muuten Suomessa olisi tiktaattori.”

Sotaa vai diplomatiaa, herra Bolton?

2007-11-28T06:07:00.000-08:00

“There is no such thing as the United Nations. There is only the international community, which can only be led by the only remaining superpower, which is the United States."

Yhdysvaltain entinen YK-suurlähettiläs John Bolton (1948-)

Oikeistokonservatiivi Bolton arvostelee aatetoveriaan presidentti George W. Bushia turhan diplomaattisesta ulkopolitiikasta. Hänen mielestään ”Diplomatia on ajan tuhlausta” (ESS 20/11/2007). Luitte aivan oikein.

Boltonin näkemyksessä ainoa keino saada Iran tai Pohjois-Korea todella luopumaan ydinasehankkeistaan on vaihtaa näiden maiden hallitukset vaikka väkisin. Hänen mukaansa esimerkiksi Iranin kohdalla Yhdysvaltain ainoat vaihtoehdot ovat joko voimankäyttö tai Ydinase-Iran. Käytännössä hän siis kehottaa Bushia sotatoimiin edellä mainittuja maita vastaan. How clever is that?

Väheksymättä Iranin tai Pohjois-Korean todellista uhkaa Yhdysvalloille, en ymmärrä Boltonia. Hänen äärirealistinen ja uuskonservatiivinen linjansa onnistuu lähinnä hämmentämään maailmanpolitiikkaa seuraavia. Miten entisellä YK-suurlähettiläällä voi olla näin voimapoliittinen näkemys paremmasta tulevaisuudesta? Entä kuinka vähän Bolton seuraa Yhdysvaltain sotatoimia ja niiden seurauksia Irakissa?

Mielestäni Bushin ulkopolitiikan ongelma on ollut juuri sen diplomaattisessa kyvyttömyydessä, ei diplomatian liiallisessa käytössä. Esimerkiksi Yhdysvaltain hyökkäys Iraniin ei olisi hyökkäyssotana ainoastaan eettisesti väärin, vaan se olisi sitä myös strategisesti. USA on nyt jo sitouttanut huolestuttavan paljon reserviään Irakiin, joten sota Irania vastaan vaatisi käytännössä yleistä liikekannallepanoa ja koko yhteiskunnan valjastamista tätä tehtävää varten. Se jos mikä olisi liikaa amerikkalaisille ja niille, jotka vielä katsovat suopeasti Yhdysvaltain hegemoniaa. Bolton ja Bush tuntuvat näin olevan itse suurin uhka Yhdysvalloille ja muulle maailmalle.

En tiedä, pitäisikö minun sitten sanoa olevani anti-boltonlainen ja vastustavani sotaa vai kertoa kannattavani rauhaa ja kofiannanlaista näkemystä maailmanpolitiikasta. Mikäli diplomatia ei ole edes vaihtoehto, mitä mahdollisuuksia se antaa Iranille ja Pohjois-Korealle? Diplomatia on nimenomaan mahdollisuus, jolla voidaan välttää sota. Se on lisäksi yleensä vahvuuden osoitus – ei heikkouden.

Kehittynyt diplomatia ja eri näkökulmien ymmärtäminen on kestävän ja rauhaan pyrkivän politiikan ainoa vaihtoehto. Sen kiistäminen tuntuu tyhmältä jopa kovaksi keitetyn republikaanin huulilta. Epäilen, että ikävä kyllä Boltonin preferensseihin sota tuntuu sopivan paremmin kuin rauha.

Kuvassa: sotilaslentokoneen kapteeni ratsastaa ydinohjuksella elokuvassa Dr. Strangelove, jota voin suositella erittäin lämpimästi kaikille kylmästä sodasta ja suurvaltapolitiikasta kiinnostuneille.

To the memory of the victims of the Jokela massacre

2007-11-08T13:19:00.000-08:00

The opposite of love is not hate, it's indifference.
The opposite of art is not ugliness, it's indifference.
The opposite of faith is not heresy, it's indifference.
And the opposite of life is not death, it's indifference.
-Elie Wiesel

"The ultimate weakness of violence is that it is a descending spiral, begetting the very thing it seeks to destroy. Instead of diminishing evil, it multiplies it... Through violence you may murder the hater, but you do not murder hate. In fact, violence merely increases hate.. Returning violence for violence multiplies violence, adding deeper darkness to a night already devoid of stars. Darkness cannot drive out hate; only love can do that."

- Martin Luther King

Where there is love there is life.
- Mahatma Gandhi

Phoenix-lintu pohtii elämän arvoja - demokraattien mahdollisuus?

2007-10-27T12:36:00.000-07:00

Ilta oli venähtänyt pitkäksi, ja päätin tulla viimeisellä raitiovaunulla kotiin. Kaupunginvaltuutetut olivat harmikseni päättäneet, että kyseinen vuoro ajetaan vain puoleenväliin asti, joten jouduin jäämään uudelle päätepysäkille valtavan harmaan möhkäleen viereen. Betoninen ja kolkko urheilustadion huokui yksinäisyyttä, enkä tiennyt enää missä olin. Mietin vain, kuinka monta ihmistä tuonnekin mahtuu. Nyt selvisi sekin. Luin lehdestä, että Qualcomm Stadiumille on evakuoitu noin 10 000 ihmistä – kaikista Kalifornian kaupungeista juuri San Diego on kärsinyt eniten kuivuudesta ja tuulesta johtuvista maastopaloista.

Kuin ihmeen kaupalla vain muutama ihminen on menettänyt henkensä tässä katastrofissa. Poliitikot kiistelevät ja syyttelevät toisiaan pelastustoimien tehottomuudesta. Olisiko liittovaltion kaikki sammutuslentokoneet pitänyt keskittää länsirannikolle? Äänestäjät muistavat vielä Bushin töppäilyt vuodelta 2005; New Orleans tuhoutui silloin pahasti. Virheisiin ei olisi siten enää varaa. Toisaalta hittoako näille maastopaloille voi, kun ne sille päälle sattuvat. Voidaan tietysti spekuloida, kuinka paljon ihminen on itse vaikuttanut tilanteeseen ilmastonmuutoksella. Epäilemättä demokraatit tulevat pitämään tätä korttia esillä seuraavissa presidentinvaaleissa. Itseäni hieman ärsyttää irtopisteiden kerääminen tällaisesta asiasta, mutta vallankahvaan halutaan keinolla millä hyvänsä. Toisaalta vakaviin virheisiin on puututtava, ja poliitikot on asetettava vastuuseen.

Suomesta käsin Kalifornian maastopalot erottelevat ainakin laatujournalismin roskasta. Helsingin Sanomat kertovat satojen tuhansien amerikkalaisten evakuoinnista samaan aikaan kuin iltapäivälehdet kauhistelevat Hollywood-tähtien unelmakartanoiden tuhoa. Suurimmalle osalle ihmisiä kärsimykset ovat kuitenkin aivan toisenlaisia. Heillä ei ole vakuutusta, joka korvaisi uuden asunnon ja palauttaisi elämän vanhoille raiteilleen. Toisin kuin supertähdet monet kokoavat itseään nyt miltei telttamajoituksessa ja saavat ehkä mahdollisuuden miettiä elämänsä arvoja uudelleen. Millä kaikella elämässä on todella väliä? Onko materialla merkitystä? Helsingin Sanomien uutiskuvassa evakuoitu nainen on käpertynyt nukkumaan koiransa viereen Qualcomm Stadiumille. Juuri siihen kohtaan, jonne raitiovaunu jätti ja josta taksi noukki minut ja satunnaisen Vietnamin sodan veteraanin kimppakyydillä palonarkoihin koteihimme.

Uuden vasemmiston mahdollisuus

2007-10-15T10:20:00.001-07:00

Valistuksen filosofit pohtivat 1700-luvulla, miten yhteiskunta olisi järjestettävä, jotta ihmisen olisi siinä hyvä elää. He huomasivat, että silloinen yhteiskunnallinen järjestys periytyi kaukaa menneisyydestä: feodalismista, paavin vallasta ja muista keskiaikaisista instituutioista. Elämme nyt 2000-luvulla vastaavanlaisessa asetelmassa, jossa nykyinen yhteiskuntarakenne perustuu viime vuosisatojen ideoille, kuten kansallisvaltioiden, teollistumisen ja maailmansotien pohjalle. Pahimmillaan politiikkaa tehdään niin, että edellä mainitut asiat otetaan annettuina, eikä niitä edes yritetä muuttaa – kehitys pysähtyy. Toiminta jää raamien sisäiseksi, tukien yhteiskunnan paikallaan polkevaa olotilaa. Hieman huvittavaa on, että taustalla vaikuttavat osittain yhä samat tekijät kuin valistuksen aikana.

Vasemmiston epäaloitteellisuutta ja siihen liittyvää ongelmaa kuvaa, että jo sen nimi herättää toisissa negatiivisen konnotaation, jossa sosialismi ja jopa sosialidemokratia yhdistetään 1900-luvun synkimpiin näytöksiin: neuvostoliittolaiseen kommunismiin ja reaalisosialismiin. Tämä ei luonnollisestikaan tee oikeutta edellä mainituille aatteille. Sen sijaan aloitteellista ja hegemonia-asemassa olevaa oikeistolaisuutta harvemmin assosioidaan historiallisesti monarkiaan, feodalismiin, sääty-yhteiskuntaan tai fasismiin. Yllättävää on lisäksi, että oikeistoa ei ymmärretä yhdistää yhdysvaltalaiseen sosiaalipolitiikkaan, jossa valtion toimia ajetaan minimiin, vaikka tällainen kehitys on nähtävissä myös Suomessa. Esimerkiksi Kansallinen Kokoomus on onnistunut esiintymään kokoavana ja uudistavana voimana, vaikka sen ajattelu perustuu yhä 2000-luvulla kansalliselle näkemykselle ja sosiaaliturvaverkoston heikentämiselle. Tästä asetelmasta huolimatta vasemmisto onnistuu näyttäytymään harmaana ja mauttomana ja mikä pahinta toisinaan jopa konservatiivisena!

Vasemmiston tekojen ja sitä myötä myös imagon on muututtava. Ollakseen edistyksellistä politiikan tulee huomioida uusi aika. Näin ollen on pystyttävä esittämään uusia vaatimuksia ja otettava haltuun koskemattomia kenttiä. Meidän on siten arvioitava uudelleen valistuksen filosofien kysymys yhteiskunnan järjestämisestä niin, että ihmisen olisi siinä hyvä elää. Politiikka ei saa rajoittua vain tällaisiksi blogiteksteiksi, joissa on liian monta sivistyssanaa, vaan sen on kosketettava kaikkia. Niiden sijaan esimerkiksi sanat järki ja oikeudenmukaisuus ovat ymmärrettäviä, ja niiden sisällön miettiminen avaa oven poliittiselle ajattelulle. Mitä luultavammin ihmiset oivaltavat silloin, että itsekkäällä politiikalla on rajansa. Globalisaation aikakaudella suurimmat kysymykset koskettavat ilmastonmuutosta ja maailmanlaajuista elintasokuilua. Suomalaisten on ymmärrettävä, että maailman intressi on suomalaisten intressi ja toisin päin. Kun on kysymys sinusta, puhutaan myös minusta. Tätä kautta vasemmiston nukkainen mielikuva tulee poistumaan, ja sen korvaa edistyksellinen, moderni, globaali, demokraattinen, optimistinen ja inhimillinen imago.

Kirjoitan aiheesta enemmän kolumnissa SONK:n sivuilla. Erityiskiitos Joonatan Virtaselle tekstin kommentoinnista.

Kuolemantuomiosta

2007-10-05T08:40:00.000-07:00

”Kuolemanrangaistuksen puolestapuhujat kysyvät usein: "Entä jos oma lapsesi murhattaisiin?" Kysymys on luonnollinen. Raivo on luonnollinen tapa reagoida läheiseen kohdistuneeseen henkirikokseen ja halu kostaa ymmärrettävä. Mutta entä jos kuolemaan tuomittaisiin sinun poikasi? Kukaan ei kasvata lapsestaan tappajaa. Silti monet vanhemmat joutuvat kärsimään tietäessään, että heidän lapsensa tapetaan.” - Desmond Tutu

Kohtalaisen harvoin tulee luettua lehdestä niin humaania ja älykästä kirjoitusta kuin Kapkaupungin arkkipiispan Desmond Tutun pääkirjoitus Helsingin Sanomissa (HS 2/10/2007). Hänen perusväitteensä on, että meidän tulee lakata tuomitsemasta kuolemaan lähimmäistemme poikia ja tyttäriä, isiä ja äitejä. Kuinka oikeassa hän onkaan. Tutu on arvostettava esimerkki vanhasta älykkäästä miehestä, joka kaikista koettelemuksistaan huolimatta jaksaa hymyillä ja uskoa parempaan. Hänhän on joutunut todistamaan useita kuolemantuomioita apartheidin aikana Etelä-Afrikassa, jolloin maan teloitusluvut olivat maailman huippua.

Tutu huomauttaa, että kuolemantuomiossa on kyse pohjimmiltaan koston kierteestä, jossa teloitukset raaistavat niin niiden toimeenpanijoita kuin sitä yhteiskuntaa, jonka lait ne sallivat. Esimerkiksi Irakissa muistaakseni noin puolisen tusinaa lasta leikki Saddam Husseinin hirttämistä hänen teloituksensa jälkeen ja saivat surmansa tällaisessa leikissä.

Keskustellessani kuolemantuomiosta sen kannattajien kanssa minulle esitetään monesti sama kysymys kuin ilmeisesti myös Tutulle: ”Entä jos oma lapsesi raiskattaisiin ja murhattaisiin?” Epäilemättä olisin silloin niin vihainen kuin ihminen vain voisi olla ja tulisin vähintään ajatuksissani vaatimaan murhaajan päätä vadille. Tämän vuoksi on kuitenkin olemassa yhteiskunnan instituutiot ja juridiset organisaatiot, jotka suhtautuvat tapauksiin objektiivisesti. Jos vaatisin teloitusta se olisi kohtuutonta, koska pyytäisin yhteiskuntaa syyllistymään vastaavanlaiseen rikokseen kuin itse syytetty. Lisäksi lynkkausmielialan puhjetessa tuomitaan usein täysin syytön ihminen peruuttamattomasti kuolemaan.

Toinen kuolemantuomion puolustajien argumentti on taloudellisuus. Heidän mukaansa vankien tappaminen tuo yhteiskunnalle säästöjä, koska heitä ei tarvitse enää pitää kalliissa vankilahoidossa. Tämä jättää auki kysymyksen, voidaanko kaikkea mitata rahassa. Entä kuinka kalliiksi tulee syyttömän teloitus? Mahdollisuus sellaiseen on aina olemassa. Toisaalta teloitetun omaiset kärsivät tapahtuneesta niin suunnattomasti, että kuolemantuomio tulee maksamaan erittäin paljon myös tätä kautta.

Kolmas usein kuulemani perustelu kuolemantuomion puolesta on vaarallisten vankien pysyvä likvidointi. Olen samaa mieltä siitä, että ikävä kyllä osa murhaajista on sellaisia, jotka toistavat tekonsa yhä uudelleen, eikä heitä ole syytä päästää takaisin vapaaseen yhteiskuntaan, mikäli he eivät ole kykeneväisiä normien mukaiseen elämään. Tällaisten henkilöiden paikka on yhteiskunnan ylläpitämässä laitoksessa, yleensä vankimielisairaalassa, jossa elinkautinen todella tarkoittaa lopun elämän viettämistä kalterien takana. Mikäli vaarallinen vanki kaikista ponnisteluista huolimatta karkaa, on se silti pienempi paha kuin syyttömän tai syyllisen teloitus.

Tutu painottaa, että missään ei ole todistettu kuolemanrangaistuksen vähentävän rikollisuutta tai poliittista väkivaltaa. Hän lisää, että maa toisensa jälkeen käyttää sitä suhteettoman paljon köyhiä sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvia vastaan. Kuolemanrangaistus on näin ollen usein poliittisen sorron väline, jonka käyttö on sattumanvaraista. Se on vieläpä peruuttamaton ja johtaa väistämättä syyttömien teloituksiin. Se on hänelle ennen kaikkea rikos perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia vastaan. Kaikkien näiden yllä olevien argumenttien perusteella kuolemantuomiosta tulisi luopua välittömästi maailman jokaisessa kolkassa.

SDP:n imago uusiksi

2007-09-19T14:52:00.000-07:00

Ei enää vappupuheita karvahatut päässä, ei enää iänikuista soppatykkiä ja hernekeittoa. SDP on ideologialtaan ja arvoiltaan Suomen paras puolue, mutta se ei riitä: sen pitää myös näyttää siltä. SDP:n tulee olla imagoltaan uskottava. Kun kokoomus piti Helsingissä Korvakahvilaansa Lasipalatsin vieressä, päätyi SDP pystyttämään vaalikahvilansa jonnekin Kallion palokunnan taakse. Samanlainen tilanne toistui ympäri maata. Näin ei ehkä käynyt joka paikkakunnalla, mutta ikävä kyllä riittävän usein.

Vaikka oikeiston profeetta Sarasvuo puhuu kiihkeästi huomiotaloudesta, niin ei siinä mistään kovin uudesta ilmiöstä ole kyse. Monelle ihmiselle asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Niinpä myös politiikassa pitää näkyä ja kuulua. Neuvostoliiton aikana moni suomalainen puolue näytti enemmän tai vähemmän neuvostoliittolaiselta. Aika on kuitenkin totaalisen muuttunut. Emme tarvitse keskustan julkkisehdokkaita, Kataisen mittatilauspukuja tai Stubbin korviin asti ulottuvaa hymyä, vaan tavallisia ihmisiä, jotka näyttävät vuodelta 2007. Mikä tärkeintä – meidän pitää olla siellä, missä ihmiset ovat, ei VPK:n kellarissa. Askel tähän suuntaan on verkostojen ja foorumien rakentaminen entistä vahvemmin internetpohjaisiksi.

Yksi varma tapa pistää karvalakit kierrätykseen on nuorentaa puolueen eliittiä. Sen ovat tehneet jo kokoomus ja keskusta, milloin mahtaa olla meidän vuoro. Jos halutaan lisää nuoria toimijoita, on heille parempi esittää kysymyksiä kuin vastauksia. SDP ei ole itseisarvo, jota tulee puolustaa pelkän nimensä takia, vaan liikkeen on pystyttävä vastaamaan uudella ajalla uusiin kysymyksiin.

Muutos tapahtuisi miltei itsestään, jos puoluekokouksen demokraattisuutta lisättäisiin. Puolueen puheenjohtajasta järjestettäisiin jäsenäänestys ja puoluekokouksen edustajien määrää lisättäisiin. Lieneekö muutosvastarinnan taustalla pelko, josta Kaleva kirjoittaa? Jos toimittaisiin ehdotukseni mukaan, puoluekokouksessa voisi tapahtua jotain oikeasti yllättävää, sellaista jota ei olisi sovittu etukäteen.

Kirjoitus on julkaistu Viikko-Häme - lehdessä 20.9.2007

Häkämiehen retoriikasta

2007-09-11T12:03:00.000-07:00

Puolustusministeri Jyri Häkämiehen, tasavallan presidentti Tarja Halosen, pääministeri Matti Vanhasen, ulkoministeri Ilkka Kanervan tai esimerkiksi kaikkien niiden liikemiesten ja naisten, jotka tekevät kauppaa Venäjän kanssa on seuraavan kerran sinne matkustaessa mietittävä, mitä he vastaavat, jos keskustelu menee Häkämiehen Yhdysvalloissa annettuun lausuntoon:

“In general, Finland is privileged to be located in one of the safest corners of the world. However, given our geographical location, the three main security challenges for Finland today are Russia, Russia and Russia. And not only for Finland, but for all of us.”

Mitä mahtoi Häkämies ajatella ennen kuin hyväksyi avustajansa kirjoittaman puheen? Tapaus kertoo osittain hänen diplomaattisesta taitamattomuudestaan, mutta myös kokoomuksen halusta saattaa Suomi yhä tiiviimpään sotilaalliseen yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa. Häkämiehen puhetta voinee pitää jonkinlaisena Venäjällä pelotteluna ja argumentaationa Suomen NATO-jäsenyyden puolesta. Tuskinpa puolueen puheenjohtaja Katainen olisi muuten puolustellut niin vahvasti Häkämiestä, ellei kyseessä olisi ennalta sovittu strategia.

” Furthermore, for most western and central European countries NATO is the answer to their defence prayers. Once again, not for Finland.”

Kuten aiheesta myös kirjoittava Esa Suominen, en näe NATO-kysymystä ja siihen liittyvää keskustelua kaikista tärkeimpänä aiheena poliittisella agendalla, mutta jos (ja kun) sitä käydään toivoisi sen olevan laadukkaampaa kuin Häkämiehen aloittama diskurssi. Olennaisinta NATO-keskustelussa on miettiä, mikä on Suomen ulkopolitiikan suunta. Millaista maailmaa haluamme rakentaa ja kenen kanssa? Miten Suomi määrittelee suhteensa Yhdysvaltoihin? Tällaisessa pohdinnassa on välttämättä arvioitava Suomen mahdollisen jäsenyyden vaikutus myös niin sanottuun sotilaallis-taloudelliseen kompleksiin. Ennen kaikkea on vastattava kysymykseen, mitä me saamme NATO:sta, mitä NATO saa meistä ja mitä joudumme antamaan NATO:lle. Häkämies ei onnistunut sanomaan mitään tällaista, eikä hänen todellekaan olisi mitään sellaista kannattanutkaan sanoa Yhdysvalloissa. Sisäpolitiikkaa tulisi tehdä kotimaassa. Jäämme odottamaan, mitä Häkämies sanoo seuraavaksi. Vastaavanlainen kardinaalimoka olisi sanoa Venäjällä, että maailmassa on kolme suurta vääryyttä: Irak, Irak, Irak.

Suurvaltapelaajat tekevät häikäilemätöntä politiikkaa ja sen pitäisi olla selvää kaikille aikaansa seuraaville. Kansainvälisissä suhteissa ei kuitenkaan pärjää, jos möläyttää kaiken suoraan. Häkämiestä on taas kiitelty, koska hän sanoi ääneen sen, mitä muut ajattelevat. Hän ei kuitenkaan ottanut kantaa muihin paljon vakavimpiin uhkiin ja haasteihin, kuten koko maailmaa mahdollisesti järisyttävään ympäristökatastrofiin. Puolustusministerimme taitaakin nähdä kenttänsä ainoastaan sotilaallisesti. On itsestään selvää, että Venäjän kehityksestä pitää puhua, mutta ajan, paikan ja oman asemansa huomioon ottaen. Häkämieheen verrattuna Suomen edellinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen vaikuttaa, noh, nerolta.

Häkämiehen Yhdysvalloissa pitämä puhe on kokonaisuudessaan täällä.

Puhe eläkkeensaajille

2007-08-24T14:24:00.000-07:00

Mieluinen tehtäväni oli pitää puhe Eläkkeensaajien liiton juhlassa Jämsän Himoksella. Kiitos niille kaikille neljälle sadalle eläkkeensaajalle, jotka ottivat minut lämpimästi vastaan. Parasta antia olivat keskustelut, joissa erilaiset näkökulmat löysivät yhteiset sävelet: nuoruuden into kohtasi vuosien kokemuksen.

Ajankohtaisista asioista herkisi paljon juteltavaa. Sanottavaa riitti muun muassa siitä, että televisiossa on oltava scart-liitäntä, jotta pian vaadittava digiboksi voidaan liittää televisioon. Toinen vaihtoehto lähetyksien seuraamiseen jatkossa on luonnollisesti kokonaan digitaalinen televisio, josta minua valistettiin. Selvisi myös, että käytännössä jokaisella eläkkeensaajalla on nykyään matkapuhelin, jonka käyttöä paikalliset yhdistykset opettavat. Internetistä ja sähköpostista taas on tullut tärkeä tiedotusväylä eläkeläisille. Vaikuttaa siltä, että olemme onnistuneet integroimaan eläkeläiset tietoyhteiskuntamme valtavirtaan. Hyvä niin, sillä kukaan ei saa jäädä näiden mahdollisuuksien ulkopuolelle.

Eläkkeensaajien tulevaisuus ei kuitenkaan ole täysin ruusuinen. Kansaneläke on varsin pieni ja sen indeksikorotukset laahaavat perässä, eikä nykyinen hallitus lupaa tähän ongelmaan helpotusta. Vielä huolestuttavampaa on suomalaisen yhteiskunnan huoltosuhde, joka vanhenee kovaa vauhtia. Nämä kaikki edellä mainitut asiat, kuten esimerkiksi myös opiskelijoiden heikko taloudellinen asema, syrjäytyminen, perheväkivalta, yksinhuoltajien vaikeudet tai keski-ikäisten työuupumus ovat yhteisiä asioita, joiden korjaaminen vaikuttaa kaikkien hyvinvointiin. Näin ollen liian pitkälle viety eturyhmäajattelu kääntyy itseään vastaan. Vahvempien, olivat he nuoria tai vanhoja, tulisi auttaa aina heikompiaan. Seuraava puhe on kirjoitettu eläkkeensaajille, mutta sen sanoma on tarkoitettu kaikille. Politiikan ei pitäisi sulkeutua omiin lohkoihinsa, vaan nuorten pitäisi keskustella vanhojen kanssa, rikkaiden köyhille, maailmankatsomusten keskenään ja vihollisten toisilleen.

Arvon puheenjohtaja,
hyvät naiset ja herrat,
ja erityisesti te kunnioitetut eläkkeensaajat,
tuon teille tervehdykset sosialidemokraattiselta nuorisojärjestöltä.

Kun suomalaista yhteiskuntaa katsoo kaukaa, niin se näyttää olevan hyvässä kunnossa. Esimerkkinä korruptioasteemme, joka on maailman alhaisin tai opetustasomme peruskouluissa, joka on maailman huippua. Kiitos siitä teidän työllenne, jonka varassa nykyinen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu.

Ajan muuttuessa myös haasteet muuttuvat. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole menestys ainoastaan sosiaalisesti, se on sitä myös taloudellisesti. Näin ollen se on lisännyt kulutusta, jolla on ikävä kyllä hyvinvoinnin nurja puoli: luonnon kuormitus. Maailma ei siten ole vielä valmis. Nostan tältä perustalta esiin kaksi suurta haastetta.

Ilmastonmuutos näkyy täällä Suomessa leutoina talvina, Euroopassa polttavan kuumina kesinä, Aasiassa valtavina tulvina, Afrikassa pahenevana kuivuutena ja Amerikassa pyörremyrskyinä. Ympäristönsuojelua ei pitäisi nähdä kansallisten intressien kautta: ympäristöllä ei ole rajoja. Ilmastonmuutos voidaan estää vain tekemällä maailmanlaajuista yhteistyötä. Ihmisen itsekkyys ei saa olla este luonnon pelastamiselle, vaan on syytä muistaa intiaanien vanha viisaus: ”Maa ei ole perintöä isiltämme, vaan lainassa lapsiltamme”.

Hyvinvointi, toimiva talous, kestävä kehitys ja ympäristönsuojelu eivät välttämättä ole ristiriidassa keskenään, vaan ne voidaan yhdistää. Tarvitsemme vain poliittista tahtoa – maailmanlaajuista poliittista tahtoa, joka syntyy meidän jokaisen valinnoista.

Toinen meidän aikaamme, erityisesti minun sukupolveani, kuvaava piirre on yksilökeskeisyys. Tämä liittyy siihen, että tässä ajassa asioiden arvo nähdään usein vain rahassa mitattuna. Lausutaan ääneen ”minä” silloin kuin pitäisi sanoa ”me”. Valintoja tehdään jatkuvasti sen mukaan, josta on eniten taloudellista hyötyä. Ihmisen olisi kuitenkin hyvä välillä rentoutua ja rauhoittua: löytää aikaa itselleen ja lähimmäisilleen. Toisinaan tuntuu myös siltä, että ihmisen hyvyys mitataan vain tehokkuudessa ja tuottavuudessa. Näin ei saisi olla.

Politiikassa pitää tavoitella tilannetta, jossa mahdollisimman moni voi olla onnellinen. Politiikassa pitää tavoitella tilannetta, jossa mahdollisimman moni voi rakastaa elämää!

Hyvät eläkkeensaajat,

Sosialidemokraattisen liikkeen tehtävä on toteuttaa tämä tavoite. Meidän tulee turvata ihmisarvoinen elämä tänään ja huomenna, niin teille eläkkeensaajille kuin meille, joiden työsarka on vielä edessä. Hyvinvoiva maapallo tarvitsee ympäristönsuojelua ja kestävää kehitystä. Hyvinvoivat ihmiset tarvitsevat politiikkaa, jolla on oikeudenmukainen sydän. Kiitos ja lämpimät onnittelut juhlapäivänänne!

Eläkkeensaajien liiton Keski-Suomen piiri juhli 35-vuotista taipalettaan 24.8.2007 Himos-areenalla.

Elokuvia ja lämmintä säätä

2007-08-09T06:05:00.000-07:00

Kuvassa oleva möllykkä eli aurinko lämmittää tällä hetkellä sen verran, että aivotoiminta on mitä on. Niinpä myös blogimaailmassa on hiljaista. Siitä huolimatta tuli Anteron kanssa avattua tässä lähiaikoina uusi sivusto, jossa kirjoitetaan elokuvista erilaisista näkökulmista. Toivottavasti elokuvat herättävät enemmän keskustelua kuin poliittiset kysymykset, joskin niitä on laajalti myös elokuvissa.

Ilta-Sanomat uutisoi tänään Reutersin videokuvan olevan peräisin Titanic-elokuvasta. Taustalla lienee jonkin tahon halu leikkiä tiedotusvälineiden etiikalla. Asian orwellmaisuuden tiivistää ytimekkäimmin Lehti tässä jutussaan.

Hirvi ja muuta ajankohtaista

2007-07-27T04:54:00.000-07:00

Kuinka usein juna törmää hirveen? Minulla ei oikeastaan ole mitään tietoa asiasta, mutta hatara veikkaukseni on, että sellaista ei kovin usein tapahdu. Kaivopuiston Unicafen perukoilla istui omalaatuinen mies, jolla oli omakohtaista kokemusta tästä ja vähän muustakin. Kevään mittaan kävi niin, että hän oli tavannut viehättävän naisen ja heillä kipinöi vallan mainiosti. Heidän piti tavata uudestaan Helsingin valoissa, eikä sen esteenä ollut kuin rautatiematka Turusta pääkaupunkiin. Tässä kohtaa toivottavan monella lukijalla idealamppu palaa punaisena. Kyllä, juna osui hirveen.

Juna seisoi keskellä Karjaan metsiä ja konduktöörit tekivät, minkä pystyivät hirven irrottamiseksi veturista. Selvää oli, että juna tulee myöhässä ja kohteliaana miehenä hän päätti soittaa tästä naiselle. Onneksi hänellä oli seuraa baarissa, eikä miehen viipyminen tuntunut häntä häiritsevän. Harmiksi hirven ruhoa siirtäessä kului useampi tovi ja miehen oli pakko soittaa uudestaan ja kertoa, että matka kestääkin entistä kauemmin. Nainen sanoi juttelevansa ravintolassa jonkun mukavan miehen kanssa, joten tämäkään tieto viivytyksestä ei aiheuttanut kritiikkiä.

Ei vastausta puheluihin, ei tekstiviesteihin – naisesta ei kuulunut sinä iltana enää mitään. Alkuviikosta tuli miehelle tekstiviesti, jossa tämä nainen kertoi sairastuneensa äkillisesti malariaan, eikä siinä tilassa sopinut tavata muita vähään aikaan. Timo Kojo tietää, montako pistettä tuollaiselta reissulta on tuomisina. Zero.

Helsingin Sanomat uutisoi useampana päivänä urheilutoimittajansa Jarmo Färdigin hävittyä vetoa ja sen lunastamista. Mitaliveikkauksen osuttua väärin joutui Färdig ajamaan pyörällä Helsingistä Lahteen. Lehtijuttujen lisäksi asiasta kertoi internetiin liitetty video kyseisestä pyörämatkasta. Olen joskus lukenut myös mielenkiintoisempia ja merkittävämpiä lehtijuttuja, mutta kai se on journalismia tämäkin. Itse asiassa Färdigin hiostavassa sadeviitassa suoritettu tankoakrobatia tuntuu matkan pituudesta huolimatta hienommalta kuin Tour de Francen dopingsotkuiset urheilusuoritukset.

Suojelupoliisi on epäonnistunut toimissaan varsin kattavasti. Välillä on valehdeltu presidentille tai ministerille ja toisinaan on syytetty vakoilusta hakuammunnalla epäilyttäviä virkamiehiä. Tiedusteluorganisaation tulisi olla ehdottoman lojaali korkeinta valtiojohtoa kohtaan, eikä Supo ole sitä ollut. Niinpä Nevalan ero tuskin johtuu pelkästä sairastelusta. Mene ja tiedä. Näyttäisi siltä, että Supo on lopulta huijannut lähinnä itseään.

Tarinan opetus, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on se, että elämme valheen maailmassa ja se kestää yleensä vain tiettyyn pisteeseen asti. "Lie to me but stay in reason". Haluamme, että meille valehdellaan, mutta kohtuudella ja uskottavasti. Hieman hämmentävää on se, että osaamme olla yllättyneitä asioista, joiden me oikeastaan tiedämme lähtökohtaisesti olevan lumetta. Ranskan ympäriajossa on huijattu niin kauan kuin kilpailu on järjestetty. Suojelupoliisin luonteeseen kuuluu, että se antaa julkisuuteen vähintään muunneltua totuutta ellei suoranaisia emävaleita. Malariaan sairastuminen Suomessa on äärimmäisen epätavallista, mutta riittävän hyvän syyn takia joku voi olla valmis uskomaan miltei mihin tahansa. Jollekin se on liian epäuskottavaa, jolloin illuusio rikkoutuu nopeasti ja tarinan naista on helppo syyttää valehtelusta. Toisaalta Göbbelsin tokaisu: "Mitä suurempi valhe, sitä paremmin se niellään", kuulostaa pelottavan uskottavalta tässä tosi-tv:n ja sensaatiolehtien ympäröimässä yhteiskunnassa. Torjunta toimii: vaikka alitajuntamme kertoo toisin, haluamme nähdä sellaisen maailman, joka on hyvä ja rehellinen tai ainakin mustavalkoinen. Siinä asiat joko ovat jotain tai eivät ole. Kuplan puhjettua syytämme valehtelijoita moraalittomuudesta ja ihmettelemme, kuinka saatoimmekaan olla niin sinisilmäisiä. Viikon kehnoin uutinen urheilutoimittaja Färdigistä ei kiinnosta, koska se on täysin rehellinen. Siinä ei ole mitään jännittävää tai epäselvää.

Korhosen karjuntaa

2007-07-17T05:11:00.000-07:00

Suomi on näin heinäkuussa kesälaitumilla ja juuri siksi keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen päätti käyttää tämän hetken poliittiselle ulostulolleen. Näkyvyys mediassa oli siten maksimoitu, kun Korhonen ehdotti perussuomalaisten yhdistymistä keskustaan. Hän perustelee näkemystään sillä, että perussuomalaisilla ja keskustalaisilla on sama aatepohja ja oppi-isä. Mitä tästä mahtavat ajatella Helsingin liberaalit keskustalaiset eli niin sanotut city-kepulaiset?

Jo Korhosen valinta puoluesihteeriksi oli näpäytys pääministeri Matti Vanhaselle. Keskustan kenttäväki on todellisuudessa huomattavasti konservatiivisempaa ja paikallisesti orientoituneempaa kuin puolueen virallinen imago antaa ymmärtää. Lapissa vaikuttavat takkulalaiset ja väyrysläiset linjat ovat esimerkkejä tästä. Hannu Takkulan tukijoukot ovat vahvasti sidoksissa uskonnolliseen toimintaan, kuten Takkulan tuki Bjarne Kallikselle viime presidentinvaaleissa osoittaa. Heitä Vanhasen avaran liberaali arvopohja suorastaan ärsyttää. Paavo Väyrysen maaseudun ja maanviljelijöiden etuja vahvasti ajava suuntaus on taas vastapainoa Vanhasen edustamalle keskustalle, joka on Eurooppa-myönteinen ja kaupungistunut.

Mikäli kaikki Suomen puolueet, kuntarakenne ja hallintojärjestelmä lakkautettaisiin nyt ja muodostettaisiin tyhjälle pöydälle uudet, niin keskusta katoaisi miltei kokonaan kartalta. Suurista puolueista SDP ja Kokoomus säilyisivät, mutta molemmat kokisivat silti suuria muutoksia – niin paljon on suomalainen yhteiskunta ja maailma muuttunut siitä, kun näitä ideologioita on kehitelty. Niiden entisten keskustan äänien pohjalta, jotka eivät menisi tässä hypoteettisessa tilanteessa SDP:lle, Kokoomukselle tai vihreille, perustettaisiin todennäköisesti jonkinlainen eurooppalainen liberaalipuolue. Keskustan kannatus perustuu paljolti Suomen suureen kuntakokoon. Maaseudun pienissä kunnissa keskusta nauttii miltei suvereenia kannatusta. Poikkeuksia luonnollisesti on, kuten Pohjanmaalla ja Karkkilassa. Jos kuntien määrää pienennettäisiin, keskustan kannatus suhteellisesti ja absoluuttisesti laskisi. Jälkimmäinen siksi, että keskusta menettäisi asemiaan vähintään kunnallispolitiikassa ja sitä kautta myös valtakunnallisesti valtaansa.

Vanhanen tietää puolueensa kannatuksen olevan osittain kupla, jota täytetään kokemattomilla julkkisehdokkailla. Koska nykyinen strategia näyttää toimivan, täytyy hänen pitää siitä kiinni. Siihen kuuluu, että ei oikeastaan sanota mitään mistään. Paitsi, jos voi sanoa jotain mukavaa ja yleistä, josta miltei kaikki pitävät. Näin ollen keskusta menee sinne, missä on mukavinta olla: näennäisesti keskellä. Se on julkisuudessa arvo- ja markkinaliberaali, tukee Euroopan unionia, ympäristön suojelua ja kestävää kehitystä. Todellisuudessa keskustassa on vahva blokki, joka on eri linjoilla Vanhasen kanssa. Korhoslaiset keskustalaiset ovat konservatiiveja, jotka epäilevät voimakkaasti EU:ia ja kiistävät maataloustukien negatiivisen vaikutuksen kestävässä kehityksessä. Korhonen ei edes halua nostaa esiin sellaisia ideologisia kysymyksiä, että on valinta pitää yllä EU:n kallista ja byrokraattista maataloustukijärjestelmää, vaikka se aiheuttaa samanaikaisesti kurjuutta kehitysmaissa. Vanhasella on tähän kysymykseen luultavasti Korhosta hillitympi lähestyminen. Lienee tässä vaiheessa myös selvää, kumman keskustalaisen linjan kanssa olen mielummin tekemisissä.

Kuten eilinen Helsingin Sanomien pääkirjoitus toteaa, Korhonen uhmakkaasti nakertaa pääministerin arvovaltaa ja on ottanut selvästi haastajan roolin keskustassa. Korhonen on esimerkiksi vaatinut hallitukselta tiukkaa linjaa koskien maataloustukineuvotteluiden kansallista intressiä. Samanlaisia sanoja hän on esittänyt ruuan arvolisänveron laskemisesta. Ikään kuin Vanhanen puhuisi hallituksen suulla ja Korhonen keskustan. Suomalaisessa politiikassa ollaan totuttu siihen, että puolueen puheenjohtaja määrittelee puolueen linjan – ei sen puoluesihteeri.

Ehkäpä Korhonen olisi kotonaan Timo Soinin katolilais-konservatiivis-populistisessa seurassa, mutta Vanhanen ei sitä ole. Perussuomalaisten ja keskustan yhteinen historia ei ole riittävä peruste puolueiden yhdistämiselle, vaikka jopa omat kannattajat sitä haluaisivat. Se olisi nimittäin liian raskas imagollinen tappio keskustalle, sillä kenttäväki ei ole sama asia kuin äänestäjät.

PS.

Jukka Torikan blogissa käydään epätavallisen hyvää ja mielenkiintoista poliittista keskustelua kokoomuksen ja sosialidemokraattien välillä muun muassa siitä, kumpi välittää enemmän köyhistä. Kokoomuksen Antti Vesalan värikkäät kommentit ja muun muassa Joonatan Virtasen niihin antamat terävät vastaukset ovat viihdyttävää luettavaa. Tällaista debattia toivoisi olevan enemmän, joskin olisi mukavaa, että keskustelussa päästäisiin puhumaan todellisista arvoista, eikä vain epämääräisesti pyöriteltäisi omaa ja vastapuolen retoriikkaa.

Vaihtoehtoja uusliberalismille

2007-07-02T03:36:00.000-07:00

EVA:n ekonomisti Martti Nyberg jatkaa Vieraskynä -artikkelissaan (HS 22.6.) työnantajansa kampanjaa, jonka tavoitteena on Suomen verojärjestelmän uudistaminen sekä julkisen sektorin merkittävä supistaminen. Ilman näitä toimenpiteitä kansantaloutemme kasvu tulee Nybergin mukaan jäämään selvästi potentiaalisesta tasostaan. Artikkelissa esiin nostetut perustelut on esitetty ilmeisen tarkoituksellisesti objektiivisina totuuksina. Siksi artikkelia on syytä tarkastella kriittisestä näkökulmasta.

Nybergin suorittama talouspolitiikan tavoitteiden rajaaminen yksilöitä kannustavien olosuhteiden luomiseksi on lähtökohtaisesti riittämätön. Koska taloudelliset suhteet määrittelevät suuresti yhteiskunnallista kehitystä, tulee myös talouspolitiikka suhteuttaa kokonaisvaltaisesti yhteiskuntapolitiikkaan. Jos yhteiskunta määrittelee esimerkiksi työttömyyden ja tuloerojen kasvun ongelmalliseksi kehitykseksi, täytyy talouspolitiikan tavoitteena olla täystyöllisyys ja tuloerojen kaventaminen. Nämä tavoitteet voivat muuttua yhteiskunnallisten valtarakenteiden muuttuessa. Näin ollen universaalia tavoitetta talouspolitiikalle ei voida asettaa.

Nybergin talousteoreettisia perustelujakaan ei tule niellä pureskelematta. Vaikka yhteiskunta päättäisi olla välittämättä tuloerojen kasvusta, ei verotuksen ja julkisen kulutuksen vaikutusta talouskasvuun voida nähdä pelkästään negatiivisena. Esimerkiksi Keynesin ajatuksiin perustuvien kasvuteorioiden mukaan julkinen kulutus julkisten investointien muodossa on tärkein kansantalouden kasvun tekijä. Tässä valossa julkista kulutusta tulisi ehdottomasti lisätä Nybergin esittämien vähennysten sijaan.

Kansainvälisen verokilpailun esittäminen positiivisena ilmiönä on mielenkiintoinen, joskin ongelmallinen näkökulma. Jos kansallista talouspolitiikkaa määrittelevät kansallisvaltion ulkopuoliset voimat, voidaanko enää edes puhua politiikasta. Suomen talouden suunnasta vastaisivat tällöin periaatteessa kansainväliset pääomanliikkeet. Jotta edelleen voitaisiin puhua talouspolitiikasta, on valtion otettava takaisin aktiivisen taloudellisen toimijan rooli. Vaikka rahapolitiikan mahdollisuus on poistunut, voidaan finanssipolitiikalla edelleen vaikuttaa suuresti kotimaiseen talouskehitykseen.

Mielenkiintoinen on myös Nybergin esittämä käsite innovatiivisista matalan veroasteen maista. Jos tarkastellaan näiden maiden yhteiskunnallista tilaa, huomataan innovatiivisuuden positiivisessa mielessä rajoittuneen pelkästään verojärjestelmään. Korruptio, demokratian puute, harmaa talous, köyhyys, suuret tuloerot ja monet muut yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole poistuneet matalasta veroasteesta huolimatta. Matala veroaste ei ole myöskään maksimoinut verokertymää näissä maissa, vaan mahdollistanut edes jonkinlaiset julkiset tulot. Kehittyessään sisäisesti yhteiskuntajärjestelmän tuleekin kehittää myös verojärjestelmäänsä progressiiviseen suuntaan. Tätä kautta yhteiskunnallista kehitystä voidaan ohjata tehokkaammin myös aktiivisen talouspolitiikan toimin.

Jussi Ahokas
Pekka Komu

Lisää palkkaa!

2007-06-25T03:16:00.000-07:00

Millaista korvausta vastaan suostuisit pelastamaan ihmisiä palavasta rakennuksesta, korjaamaan humaltuneet juhlijat putkaan tai hoitamaan kuolemaisillaan olevaa potilasta? Tällä hetkellä näistä töistä maksetaan liian vähän.

Tuomo Björksten kirjoitti aiheesta viime sunnuntaina (AL 17.6). Hänen mukaansa sairaanhoitajan peruspalkka on koko Suomessa 1890 euroa. Vastaavasti palomiehen peruspalkka, joka vaihtelee alueittain, on Pirkanmaalla 1480 euroa ja poliisin noin 1600 euroa. Björksten toteaa, että hoitajan peruspalkka on suurempi kuin palomiehillä tai poliisilla, mutta lisien jälkeen käteen jää vähemmän kuin miesvaltaisilla aloilla.

Kun palkoista lasketaan verot pois, voidaan todeta, että nämä arjen sankarit eivät todellakaan käy töissä rahan takia. Elämiseen tarvitsee kuitenkin rahaa. Juoksevia menoja on niin sairaanhoitajalla kuin poliisillakin. Joskus olisi varmasti mukava käydä myös lomalla: varsinkin kun työ on hyvin vaativaa ja rankkaa.

Ennen viime eduskuntavaaleja erityisesti kokoomuslaiset poliitikot vaativat hoitajille suurta palkankorotusta. Puhuttiin jopa 500 euron lisäyksestä kuukausipalkkaan. Varsin moni hoitaja otti tämän lupauksena ja äänesti kokoomusta. Nyt uusi hallitus on toiminut useamman kuukauden ajan ja suunnitelmat palkankorotuksista ovat vastatuulessa. Vetoaminen palkkamalttiin ja talouden ylikuumenemiseen on mautonta. Varsin paljon oudoksuttaa se, että suurituloisten palkankorotuksia ei nähdä samalla tavalla taloutta ylikuumentavana seikkana. Kysymys on priorisoinnista. Siitä, missä arvossa haluamme pitää yhteiskuntamme kantavia voimavaroja.

Poliisien ja palomiesten palkkasopimukset katkeavat ensi syksynä ja paineet korotuksiin ovat kovat. Lakkouhka on kuitenkin edellä mainittuja suurempi terveydenhuolto-alalla. Esimerkiksi lähihoitajat ovat vielä pahemmassa palkkakuopassa kuin sairaanhoitajat. Terveys- ja sosiaalialan ammattijärjestö Tehy on hoitanut aikaisemmat palkkaneuvottelut surkeasti, erityisesti jos neuvottelukierrosta vertaa Lääkäriliiton saavutuksiin. Tällä kertaa ei kannatta tyytyä almuihin. Herätys Tehy! Menkää lakkoon, jos muu ei auta.

Kirjoitus on julkaistu Aamulehdessä 25.6.2007.

Toteutumattomien unelmien äärellä

2007-06-19T04:20:00.000-07:00

Kiireisestä viikonlopusta löytyi tunti Tennispalatsin näyttelyitä varten ja lipun kustannuksiin uponnet eurot olivat todellakin joka sentin arvoisia. Duane Hansonin äärimmäiseen realistisuuteen pyrkivät veistokset kuvaavat niitä unelmia, jotka eivät koskaan täyttyneet. Veistoksien tyhjä kaukaisuuteen tuijottava katse ja väsynyt ilme kasvoilla on se puoli amerikkalaista kulttuuria, jota ei yleensä esitetä valtavirtaelokuvissa ja lähinnä lanteen pyöritykseen keskittyneissä musiikkivideoissa. Elämähän on myös muuta kuin vain tähtien tuiketta ja glitter-lookkia.

Kipsivaloksilla, polyesterihartsilla, lasikuitudulla ja myöhemmin pronssilla on saatu aikaan hyvin taidokkaita teoksia, jotka kuvaavat tavallisia ihmisiä ja heidän arkeaan. Hansonin teokset ovat varsin poliittisia ja kantaaottavia. Mieleen jäi muun muassa ilmeisesti Tiananmenin mielenosoitukseen viittaava kiinalainen opiskelija, joka on uupunut ja mahdollisesti luovuttanut taistelunsa. Kaikista järkyttävimmät veistokset käsittelevät kuitenkin aborttia ja vauvan hylkäämistä roskikseen. Niissä riittää ajattelemista pidemmäksikin aikaa. Hansonin kerrotaan todenneen, että hänen ei tarvitse keksiä mitään, koska maailma on jo todellisuudessa niin ihmeellinen. Siltä näyttää.

Suosittelen näyttelyä lämpimästi, kuten myös samassa tilassa olevaa Oi, maamme! – valokuvanäyttelyä, joka kuvaa Suomen ja suomalaisuuden muutosta viime vuosikymmenten aikana. Kuinka moni asia onkaan ollut toisin.

Kuvia Hansonin töistä näet klikkaamalla tätä tekstiä.

Mahtavan ärsyttävä Jörn Donner

2007-06-01T05:30:00.000-07:00

”Jätkä etuilee!”, muusikko Samuli Putron kommentti kirjailija Jörn Donnerista.

Jörn Donner istui eilen television Runoraadin vieraana täysin kyllästyneen, kansankielellä ilmaistuna vittuuntuneen, näköisenä ja ehkä kuulin väärin, mutta olin erottavani kaiken hänen yskimisen keskeltä vielä pierun. Donner keskeytti muut vieraat ja etuili usein järjestyksessä kiertävää puheenvuoroa. Jukka Virtanen ja Samuli Putro saivat myös kuulla kunniansa omista tulkinnoistaan. Virtasen erehdyttyä hetkeksi puoli piirua aiheen sivuun Donner sanoi miltei huuliaan liikuttamatta: ”Voisitko puhua välillä siitä runosta”. Vieressä istunut Heidi Hautala selvisi jostain syystä vähemmällä.

Donner huomautti vielä hieman närkästyneenä raadin juontajaa siitä, että hän käyttää sanaa ”isänmaa” varsin suppeassa merkityksessä. Runoraadin arvosteluasteikko oli nollasta kymmeneen ja Donner käytti sitä uhmakkaasti: yhdelle runolle nolla ja toiselle kymppi. Hän yritti lopuksi viedä ohjelman uudelle tasolle todetessaan, että ehkä meidän olisi kannattanut kaiken tämän läpikäydyn sijasta keskustella siitä, voidaanko runoudella todella muuttaa maailmaa.

Jörn Donner on kaikesta epäsovinnaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi, äärimmäisen mielenkiintoinen persoona. Ennen kaikkea hän uskaltaa kritisoida myös itsestäänselvyyksiltä kuuluvia asioita, eikä pelkää auktoriteetteja. Rikkomalla rajoja hän onnistuu sanomaan sellaisia asioita, joihin kaikki eivät pysty. Edustuksellisen demokratian kannalta hänenlaisensa henkilöt ovat todella tärkeitä. He vaihtavat mielipidettä ja jopa puoluetta tilanteen mukaan, jotkut kutsuvat heitä demokratian ritareiksi. Donnerista ei tarvitse pitää, mutta häntä on syytä arvostaa.

Filosofit - maailman toivo

2007-05-28T10:54:00.000-07:00

Seuraavassa muutama vinkki mielenkiintoisista ja kohtuullisen uusista blogeista. Filosofian ainejärjestö Mephiston jäsenillä vaikuttaa olevan paljon painavaa sanottavaa Asiaa sinänsä - sivuilla. Esimerkiksi Joonas Pennanen tarjoilee lukijoille uutta tulkintaa John Rawlsin poliittisesta liberalismista ja Anssi Vartiainen piirtää varsin tiukan analyysin pluralistisesta subjektista nietzscheläisestä näkökulmasta. Lisäksi ystäväni Antero on avannut vastaavanlaisen Selonteko -julkaisun, jossa hän miettii parhaillaan muun muassa sitä, miksi Jumalasta ei kannata puhua. Blogin nimi viittaa Kafkan klassikkoon Selonteko akatemialle. Kirjoittajan tuntien tiedossa on hurjaa menoa ainakin Freudin, Marcusen ja jo mainitun Kafkan tahdissa. Jos olette näiden herrojen kanssa eri mieltä, pistäkää kommenttia viuhumaan. Heitä ei ole syytä päästää liian helpolla – he suorastaan lipovat huuliaan ja teroittavat kulmahampaitaan seuraavaa vastaväittelijää odotellessa.

Filosofian tehtävä on etsiä totuutta, samalla se on retki ihmiseen itseensä. Ihmisen rajallisuus ja heikkous tulee esiin, kun miettii kuinka paljon todellisuudessa käytämme aikaa puhtaasti teknisten asioiden hoitoon. Nukkuminen, syöminen ja liikkuminen paikasta toiseen vievät suuren osan päivästä. Itsensä kehittämiselle ja ajattelulle jää varsin vähän aikaa, kun päälle lisätään resursseja vaativa hektinen työ. Tilanne on vielä vaikeampi kehitysmaissa, jossa ihmiset joutuvat jatkuvasti ponnistelemaan olemassaolonsa puolesta.

Ihmisen rajallisuudesta johtuva tyhmyys korostuu sodissa ja väkivaltaisuuksissa. Kuinka monta uhria ja menetystä vielä tarvitsemme ennen kuin opimme, että tappamisella ei saavuteta mitään? Tämän kaiken järjettömyyden keskellä tuntuu lohduttavalta, että joku rakentaa humaania ja loogisesti etenevää palapeliä maailmasta. Lyhyesti sanottuna filosofit tekevät pohdinnallaan työtä koko ihmiskunnalle. Teille on tehtävä: pakottakaa meidät ajattelemaan!

Quo Vadis, Russia?

2007-05-18T01:17:00.000-07:00

Lienevätkö venäläisen parlamenttivaltuuskunnan jäsenet humoristeja vai ovatko he kenties erehtyneet maasta, kun vaativat Viron pääministerin Andrus Ansipin eroa? Hurjimmat ehdotukset duumassa kuultiin, kun yksi edustaja vaati, että Venäjän on miehitettävä Viro patsaskiistan vuoksi.

Ymmärrettävästi Venäjällä ei olla ilahtuneita siitä, että heille tärkeätä patsasta siirrellään ja sama joudutaan tekemään sen alla maanneille vainajien jäännöksille. Tuskin oli myöskään sattuma, että pronssisoturin paikkaa haluttiin vaihtaa juuri muutamaa päivää ennen venäläisten juhlimaa voiton päivää. Se ei ollut kohteliasta Virolta. Kuitenkin on muistettava, että Viro on suvereeni ja edustukselliseen demokratiaan perustuva valtio. Olipa patsaan siirto sitten hyvä tai huono asia, niin siitä päättävät yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valitut edustajat, jotka kantavat poliittisen vastuun. Tällaisessa asiassa ulkovallat voivat luonnollisesti esittää toivomuksia ja kantoja, mutta räväkät vaatimukset tuntuvat oudoilta ja toisen maan sisäpolitiikkaan puuttumiselta[1].

Suomalaisessa lehdistössä kirjoitettiin ahkerasti Viron patsaskiistasta, mutta vähemmän aikaisemmin Venäjällä tapahtuneista mielenosoituksista, joihin miliisi puuttui voimatoimin. Toisin kuin eräitä suomalaisia ulkopolitiikan asiantuntijoita minua ihmetyttää, miksi lehdet eivät kirjoita asiasta enempää. Onhan luonnollista, että Suomen lähialueiden tapahtumia kommentoidaan tarkasti. Toivottavasti tähän asiaan saadaan muutos.

Venäjän sisäpolitiikassa kuohuu tällä hetkellä. Putinin virallinen valtakausi on loppusuoralla ja shakin suurmies Garri Kasparov on lähtenyt politiikkaan samalla sinnikkyydellä kuin hän aikaisemmin hallitsi maailman parhaan shakin pelaajan titteliä. Näyttää siltä, että Toinen-Venäjä-kansanliike on nyt nostanut kansainvälisesti tunnetun ja arvostetun Kasparovin tärkeimmäksi keulakuvakseen. Tässä kuussa pidetyt mielenosoitukset johtivat lopulta satojen aktiivien pidätykseen, joiden joukossa oli myös Kasparov itse. Venäjän viranomaiset vetosivat toimintaansa perustellessaan, että jatkaessaan mielenosoitusta he olisivat vaarantaneet liikenteen. Ottamatta kantaa siihen, olivatko nämä perustelut voimankäytölle riittävät, näyttää selvältä, että OMON-joukkojen toiminta oli vahvasti liioiteltua. Tämän myöntää myös Kreml.

Minne menet Venäjä? Talouskasvun vauhdittama Venäjä elää nyt muutoksen aikaa. Juuri menehtyneen Jeltsinin avoimuuteen tähtäävää politiikkaa toivoisi jatkettavan. Näyttää kuitenkin siltä, että Venäjä pyrkii toisinaan rajuillakin otteilla saavuttamaan sitä valta-asemaa, jonka Neuvostoliitto menetti 1990-luvun alussa. Putinin kaudella Venäjä on hiljalleen koventanut otteitaan ulko- ja sisäpolitiikassa. Vielä ei kuitenkaan ole myöhäistä tehdä töitä vapaiden tiedotusvälineiden puolesta ja tunnustaa toinen-venäjä –tyyppiset liikkeet tasavertaisiksi osiksi poliittista järjestelmää. Tällainen politiikka tarvitsee uudenlaista edustuksellisen demokratian kehittämistä tukevaa ajattelua ja samanlaista johtajuutta. Sellaisesta hyötyisi pitkällä aikavälillä niin Venäjä kuin myös koko muu maailma. Seuraavan presidentin myötä näemme, minkä suunnan Venäjä ottaa ja millaista maailmaa se haluaa luoda.

[1] Tietenkin voisi kysyä, millä oikeudella arvostelen nyt Venäjää siitä, että he ovat puuttuneet Viron asioihin. Käytännössä puutun silloin myös Venäjän sisäisiin asioihin. Näin toki on, mutta blogi-kirjoituksen ja valtioiden välisellä diplomatialla on erittäin suuri ero. Mikä on diplomatiassa miltei kiellettyä, voi olla viestimissä vain toivottavaa.

Junayhteys lentokentälle

2007-05-17T23:35:00.000-07:00

Helsinki-Vantaan lentokenttä on valittu useamman kerran maailman parhaaksi. Silti sieltä puuttuu yksi oleellinen asia: rautatieasema. Liikenne sujuisi huomattavasti vaivattomammin ja nopeammin kiskoilla, jonka lisäksi se olisi yksityisautoilua ympäristöystävällisempi vaihtoehto. Vaikka lentomatkustaminen saastuttaa valtavasti, on se jossain määrin välttämätöntä, joten vähintään lentokentälle tulevien kulkuyhteyksien tulisi olla ympäristöystävällisiä. Mahdollistamalla juna- ja lentoliikenteen yhdistäminen tuettaisiin myös rataliikenteen dynamiikkaa. Lentokoneesta matkaa voisi siis jatkaa pendolinolla, lähiliikenteen junalla ja tarvittaessa vielä metrolla.

Mauri Pekkarisen kaavailu niin sanotun Vantaan kehärata - päätöksen pyörtämisestä ihmetyttää. Etelä-Suomen väkiluvun kasvaessa ja lentokentän käyttöasteen noustessa luulisi rautatievaihtoehdolle olevan kannatusta. Hankkeen kehitystä hidastava paikallispolitiikka, tässä tapauksessa pekkarointi, on saatava kuriin yhteisen edun nimissä. Tilanne on jo nyt miltei yhtä tuskastuttava kuin 1970-luvulla länsimetron laajennuspäätöstä kumotessa.

Clinton ja Rice - presidenttipelin haastajat

2007-04-22T23:41:00.000-07:00

Kaksi naista seisoo ryhdikkäästi jakkupuvut päällä ja hymyilee tottuneesti medialle. Kummatkin ovat tuttuja lehdistä, televisiosta ja muista viestimistä. He ovat Yhdysvaltain ja koko maailman vaikutusvaltaisimpia naisia. Salamavalot häikäisevät heidän silmänsä, mutta hymy ei hyydy. Syy siihen on selvä: tulevaisuudessa maailman vaikutusvaltaisemman ihmisen, Yhdysvaltain presidentin, työhuoneen ovet saattavat avautua myös naiselle. Demokraattien Nancy Pelosi näytti jo suuntaa aloittaessaan ensimmäisenä naisena edustajainhuoneen puhemiehenä.

Republikaani Condoleezza Rice 53, on Yhdysvaltain ulkoministeri ja urheiluhullu. Aamuisin Rice pistää itsensä aluksi tiukkaan vatsalihastreeniin ja rääkkää lopulta mittavasti koko kroppaansa. Turhaan häntä ei kutsuta Valkoisen talon haukaksi, sillä Rice oli yksi terrorismin vastaisen sodan ja Irakin operaation arkkitehdeistä. Voisi sanoa, että Rice on ollut nuoruudessaan varsin erilainen persoona kuin nykyään. Entisestä Vietnamin sodan vastustajasta ja demokraatista on tullut yksi neokonservatiivisen Bushin hallinnon ja Republikaanisen puolueen keskeisemmistä hahmoista. Ilmeisesti puolueen vaihdon syyn taustalla olivat mustaihoisten vaikeat olot Alabamassa ja pettymys demokraattipresidentti Jimmy Carterin ulkopolitiikkaan.

Condi, kuten ystävät häntä kutsuvat, on Bushin lähipiiriä ja perhetuttu vuosien takaa. Hän on aina tukenut Bushien perhettä ja ymmärtänyt, miten ruokkivaa kättä tulee kohdella. Valkoisessa talossa on taas ymmärretty, kuinka tärkeä sujuvaa venäjää, hyvää saksaa, ranskaa ja espanjaa puhuva Stanfordin professori Rice on heille. Vahvan voimapolitiikan kannattajana hänen ei ole myöskään tarvinnut esittää kameleonttia Bushin kabinetissa.

Tuntuu siltä, että Condoleezza Rice on koko ikänsä valmistellut itseään siihen tehtävään, jossa hän nyt on. Hän on tehnyt töitä määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti, ja on kääntänyt rotusyrjityn aseman voitokseen. Itse asiassa hänen ihonvärinsä on sopinut täydellisesti puolueelle, joka pyrkii karistamaan itsestään punaniskaimagoaan. Ricea on toisaalta kritisoitu siitä, että hänellä ei ole kunnon yhteyksiä tummaihoisiin, eikä hänen politiikkansa auta heitä. Konservatiivisen ja lähes puritaanisen Ricen miltei ainoa inhimillinen puoli näyttää olevan romanssikohu Kanadan ulkoministeri Peter McKayn kanssa. Omaa perhettä hän ei ole perustanut – politiikka ja työ on ajanut aina edelle.

Hillary Rodham Clinton 60, puolestaan tunnetaan parhaiten Yhdysvaltain entisen presidentin William ”Bill” Clintonin vaimona. New Yorkin osavaltion senaattori Clinton päätti voitokkaan vaalijuhlansa viime syksynä kappaleeseen You ain’t seen nothing yet, joten häneltä osaa odottaa paukkuja myös tulevaisuudessa. Julkisuudessa Clinton tunnettiin Bill Clintonin kaudella vahvana puolisona (first lady), joka käytti paljon valtaa Valkoisessa talossa unohtamatta Lewinsky-skandaalin rouva Clintonille tuomia sympatiapisteitä.

Hillary Clinton onnistui hyödyntämään miehensä presidenttikausia oman poliittisen uransa näkökulmasta. Viime vuoden senaattorikampanjassa hänen vaalibudjettinsa oli 36 miljoonaa dollaria, joka oli samalla suurin vaalintaan käytetty summa koko maassa. Vaikuttaa siltä, että osa demokraateista hiljalleen järjestäytyy Clintonin taakse. Toisaalta moni puolueen kannattajista on ärsyyntynyt Clintonin ehkä turhakin laskelmoivaan politiikkaan. Ainakin Barack Obama lähtee haastamaan Clintonia vahvasti. Olemmehan saaneet jo lukea demokraattien sisäisistä lokakampanjoista. Ongelmallista on myös vallan kasaantuminen muutamalle perheelle, kuten nyt Busheille ja mahdollisesti Clintoneille. Osa ihmisistä äänestää sitä vastaan.

Epäilemättä sekä Clinton että Rice haluaisivat voittaa Yhdysvaltain presidentin vaalit, mutta ensimmäisellä on jälkimmäiseen verrattuna paljon paremmat mahdollisuudet toteuttaa unelmansa. Vaikein koitos on selvitä ensin puolueensa esivaalista varsinaiseksi presidenttiehdokkaaksi. Republikaanien ehdokkuudesta taistelevat ainakin senaattori John McCain, entinen pormestari Rudy Giuliani, senaattori Sam Brownback, liikemies John H Cox, edustaijanhuoneen jäsenet Duncan Hunter, Ron Paul, Tom Tancredo sekä entiset kuvernöörit Mitt Romney ja Tommy Thompson, jotka kaikki siis ovat miehiä. Ricen mahdollisuudet päästä vuoden 2008 vaalien ehdokkaaksi näyttävät pieniltä, eikä hän ole toistaiseksi edes asettunut esivaaleissa ehdolle.

Demokraateilla samaista ehdokkuutta sen sijaan tavoittelevat Clintonin lisäksi mahdollisesti sellaiset nimet kuin senaattorit Joe Biden, Chirstopher Dodd ja jo mainittu Barack Obama, joka on Senaatin ainoa tummaihoinen jäsen (!), entiset senaattorit John Edwards, Mike Gravel sekä edustajainhuoneen jäsen Dennis Kucinich. John Kerry tyytynee tällä kertaa vain seuraamaan kamppailua sivusta. Wesley Clark ja Albert Gore ovat demokraattien esivaalien mustat hevoset, jotka kaivetaan tarvittaessa naftaliinista.

Saa nähdä, kuinka kauan saamme odottaa ensimmäistä Yhdysvaltain naispresidenttiä. Liberaalin, humaanin ja vastuullisen maailman kannalta Hillary Clinton olisi luonnollisesti parempi valinta kuin Rice, jonka mahdollisuudet ovat myöhemmin, jos koskaan. Joka tapauksessa demokraateilla on nyt erittäin hyvä sauma vallata valkoinen talo, sillä republikaanien vahvin ehdokas McCain on vastatuulessa Irakin politiikkansa vuoksi. Toisaalta McCain on pyrkinyt sanoutumaan irti Bushin politiikasta ja yrittää parhaansa mukaan lähestyä amerikkalaista poliittista keskustaa. Luultavasti New Yorkin entisellä pormestarilla Giulianilla on myös muutama jokerikortti takataskussaan.

Jäämme odottamaan, onko Yhdysvalloilla muutaman vuoden päästä kenties ensimmäinen tummaihoinen tai nainen presidenttinä. Nämä ovat toki vain identiteettejä, eivätkä sinänsä ratkaise Yhdysvaltain paisuvia ongelmia, vaan tarvitsemme hyviä politiikkoja riippumatta siitä, mistä ryhmästä he tulevat. Rajattuun toivelistaani tulevalle Yhdysvaltain presidentille kuuluvat muun muassa seuraavat asiat: neokonservatiivisen politiikan lopettaminen, sotilaallis-taloudellisen kompleksin suitseminen, minimipalkkalain soveltaminen kaikilla aloilla, julkisen terveydenhuollon kehittäminen, protektionistisen (maa)talouspolitiikan heikentäminen, tuliaseiden myynnin rajoittaminen, sosiaalipoliittisten instituutioiden kehittäminen, vakaa sitoutuminen kansainvälisiin ihmisoikeus-sopimuksiin, kansainvälisen sotarikostuomioistuimen tukeminen ja Kioton ilmastosopimuksen hyväksyminen.

Epäoikeudenmukainen sota

2007-03-23T01:06:00.000-07:00

Eilen oli Irakin sodan vuosipäivä. Lienee selvää, että sitä ei ole syytä juhlia. Sodat ovat järjestäen surullisia tapahtumia, eikä Irakin operaatio tee poikkeusta tässä määritelmässä.

Tapahtunutta:

- Vuonna 2003 Yhdysvaltain johto kertoi Irakissa olevan joukkotuhoaseita ja perusteli sillä hyökkäyksensä maahan. Joukkotuhoaseita ei ole löytynyt.

- Yhdysvallat päätti hyökätä Irakiin ilman Yhdistyneiden kansakuntien mandaattia ja siitä huolimatta, että asetarkastajien johtaja Hans Blix olisi halunnut jatkaa neuvotteluja.

-Liittoutuneet onnistuivat valloittamaan Irakin suhteellisen helposti, mutta varsinaisia väkivaltaisuuksia ei olla vieläkään saatu loppumaan.

- Vuonna 2003 uskottiin, että vuonna 2007 Irakissa olisi noin 5000 sotilasta. Nyt niitä on noin 175 000 ja täydellinen vetäytyminen näyttää epätodennäköiseltä ja strategisesti miltei mahdottomalta.

- Sota on vaatinut ainakin noin 60 000 siviilin kuoleman. Toiset laskelmat arvioivat määräksi jopa 100 000, mutta tämä luku lienee virheellinen. Joidenkin arvioiden mukaan epäsuorasti sodasta johtuvista syistä noin 655 000 siviiliä olisi kuollut. Lisäksi noin 3500 liittoutuneiden sotilasta on kaatunut.

- Irak on tällä hetkellä käytännössä sisällissodassa.

- Sodan tuli vähentää terrorismia, mutta käytännössä se on vain lisännyt sitä. Irak on hieman paradoksaalisesti nyt huomattavasti väkivaltaisempi paikka kuin Husseinin diktatuurin aikana.

Jos mietitään amerikkalaisten tavoitteita, niin onnistumisista on jouduttu maksamaan suunnattoman paljon: alue on miehitetty, Baath-puolue on kukistettu, uusi perustuslaki on luotu, ensimmäiset vaalit on pidetty, Saddam Hussein ja monet muut johtajat on otettu kiinni ja tuomittu. Tietenkin näitä ”onnistumisia” voidaan kritisoida monesta näkökulmasta, eikä vähiten ihmisoikeusrikkomuksista. Luvattua demokratiaa ja vapautta ei ole näköpiirissä, joten jopa Yhdysvaltain johdon on pakko myöntää virheensä.

Viimeistään nyt on aika miettiä, mikä on mennyt pieleen ja mitä voitaisiin tehdä toisin. Oma mielipiteeni on sama kuin vuonna 2003: koko sota on virhe.

Seuraavassa kirjoituksessa paneudun syvemmin Yhdysvaltain ongelmiin Irakissa. Mielipiteet ja mahdolliset virheet ovat minun.

YHDYSVALTAIN SOTILAALLINEN LÄSNÄOLO IRAKISSA VAIKEUTUU

Yhdysvaltain armeijalla on edesään mitattavia ongelmia Irakissa. George W. Bush vakuuttaa, että amerikkalaiset tulevat pysymään Irakissa, niin kauan kuin asiaan on tarvetta, vaikka se sitten veisi sata vuotta. Saa nähdä, kuinka todellisuudessa tulee käymään. Republikaanien tappio Yhdysvaltain kongressivaaleissa asettaa Bushille paineita tehdä ratkaisuja myös Irakin suhteen. Tilanne on varsin kriittinen myös demokraattien kannalta sillä äskeinen vaalivoitto sitoo puolueen yhä tiiviimmin vastuuseen Irak-politiikasta ja sillä saattaa olla suuriakin vaikutuksia vuoden 2008 presidentin vaaleihin.

Yksinkertainen ratkaisu Irakin tilanteeseen olisi vetäytyä sieltä mahdollisimman pian ja jättää asioiden ratkaiseminen paikallisille. Se olisi monella tavalla huono päätös sekä amerikkalaisille että irakilaisille. Yhdysvaltain on toki luovuttava imperialistisesta miehityksestä, mutta asteittain, jotta yhteiskuntarauha maassa säilyy. Vetäytyminen nyt tarkoittaisi myös pelikentän avaamista terroristeille: niille joita Yhdysvaltojen pitäisi ainakin teoriassa vastustaa. Voidaan lisäksi todeta, että se joka sotkee saa myös siivota. Yhdysvaltojen pitäisikin nyt korjata tuhoamansa yhteiskunta uusille urille ja tukea sen kehittymispyrkimyksiä muilla kuin uusilla sisäpiirinkaupoilla.

Yhdysvalloilla on Irak-politiikassa ainakin kolmenlaisia ongelmia. Ensinnäkin tilanne kentällä eli Irakissa on kestämätön. Fallujahin ja muiden kriisipesäkkeiden lisäksi Irak saatta ajautua sisällissotaan eri uskontokuntien välillä –näin todennäköisesti käy ainakin siinä tapauksessa, jos amerikkaiset vetäytyvät nyt maasta. Itse asiassa sisällissota -skenaario on tällä hetkellä varsin todellinen. Yhdysvaltain toimeenpanema demokratiaprosessi Irakissa on ollut mitätön, joskin vaalit saatiin pidettyä muutamaa pommi-iskua lukuunottamatta.

Irakin perustuslaki on varsinainen ongelmatapaus. Perustuslaki jättää korkeimman oikeuden aseman avoimeksi, esimerkiksi sen jäsenten valintaprosessi on epäselvä. Muita ongelmia ovat muun muassa se, että laissa mainitaan öljyn ja maakaasun kansallistamisesta, mutta vastauksetta jää miten toimitaan, jos öljyä tai maakaasua löytyy jostain lisää. Lisäksi islam on nostettu perustuslaissa valtionuskonnon asemaan, kuitenkin eri tavalla kuin Iranissa. Tämä on silti omiaan kiristämään jo aikaisemmin tulehtuneita välejä shiiamuslimien ja kurdien välillä. Perustuslain epäselvyys ja puutteellisuus estää parlamentin toimintaa ja hankaloittaa oikeusistuimien päätöksiä, koska asiakysymysten perustuslaillisuutta tulee punnita tapauskohtaisesti.

Toiseksi Yhdysvaltain kotirintaman tuki on vähentynyt tasaisesti. Tällä hetkellä presidentti George W. Bushin suosio on 30% luokkaa: huonommat kannatuslukemat on kerännyt aikaisemmin ainoastaan republikaanipresidentti Richard Nixon 1970-luvulla. Asiaa eivät ole auttaneet epäselvyydet korkeimman oikeuden tuomarin Aliton nimittämisessä, hirmumyrsky Katariinan tuhojen korjaamisessa ja asukkaiden avustamisessa, varapresidentti Dick Cheneyn skandaaleissa ja viimeisimpinä Bushin Aasian kiertueella tekemissä diplomaattisissa virheissä ja hallinnon ryvettymisissä. Bushin hallinto tuntuu tekevän virheen toisensa jälkeen, mutta ikävä kyllä Yhdysvaltain ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin nykyisen konservatiivijohdon ratkaisuissa.

Yhdysvallat on panostanut vuosia sotilaalliseen läsnäoloon ympäri maailmaa kotimaan politiikan kustannuksella. Yhdysvaltain talouden ongelmat näkyvät muun muassa kasvanana työttömien määränä ja sosiaaliturvan rapautumisessa. New Orleansin katastrofi toissa vuonna osoitti, kuinka huonosti Yhdysvalloissa on varauduttu maan sisäisiin kriiseihin, kun kaikki voimat on alistettu terrorismin vastaiseen sotaan. World Trade Centerin iskun jälkeen säädetty Patriot Act-laki on vähentänyt hallinnon legitimiteettiä pelottelemalla ja vakoilemalla omia kansalaisiaan. Tämän lisäksi Bush on myöntänyt valtaoikeuksiensa vastaisesti oikeuden ihmisten salakuunteluun.

Kolmanneksi Yhdysvaltain onglemana on sen kannatuksen laskeminen liittolaistensa ja muiden maiden keskuudessa. Neuvostoliiton rohmahdettua 1990-luvun alussa aikaisemmin vastaimperialismina tunnettut sotilaalliset operaatiot nähdään nykyään yhä selvemmin imperialistisina yrityksinä hallita maailmaa ja tukea omia markkinoitaan. Bushin kieltäytyminen lähestulkoon kaikista kansainvälisistä sopimuksista, räikeinpänä esimerkkinä Kioton ilmastosopimuksesta kieltäytyminen, on saanut Yhdysvaltain ulkopolitiikan näyttämään toisinaan unipolaariselta realismilta, jossa ei liittolaissuhteisiin tai kansainvälisiin instituuioihin sitoutumiseen ole varaa. Kuitenkaan kysmyksessä ei ole eristäytyminen (isolationism), vaan pikemmin interventionismi, kuten Afganistanin ja Irakin sodat osoittavat.

Yhdysvaltalaisten käsitykset ihmisoikeuksista poikkeavat suuresti eurooppalaisista näkökulmista. Ulkomaalaisten vankien pitäminen Guantanamon sotilastukikohdassa ilman oikeudenkäyntiä ja kuulustelumetodit, mukaanlukien kidutus, ovat kiristäneet ennestään Yhdysvaltojen välejä Saksaan ja Ranskaan. Yhdysvaltojen on näin myös vaikea enää arvostella Kiinaa ihmisoikeusrikkomuksista. Irakin Abu Grahbin vankilan tapahtumien kaltaiset islamia halventavat loukkaukset ovat antaneet viimeisen sinetin ja syyn äärifundamentalistisille islamilaisille vastustaa ameriikkalaisia. Bushin doktriini, jonka mukaan ”olet joko meidän puolella tai meitä vastaan”, tuntuu hankkivan yhä enemmän vihollisia Yhdysvalloille. Bushin puheet ”pahuuden akselista” ja ristiretkestä Irakiin osoittavat sen, että Yhdysvallat ei edes halua kunnolla kuunnella muita –edes omia liittolaisiaan, kuten Isoa-Britanniaa tai Australiaa.

Yhdysvaltain armeijasta on muodostunut tehokas imperiumin tuhoamiskone. Menestys Afganistanissa ja Irakissa näiden sotien alkupäivinä oli osoitus tämän koneen voimasta. Yhdysvallat pystyy hetkellisesti asettamaan menestyksellisen sotilaallisen painopistesuunnan ja keskittämään resurssinsa siihen. Ongelmat saapuvat, kun varsinainen vastarinta on murskattu ja sotilaiden pitäisi vakauttaa yhteiskuntajärjestys. Vaikka eurooppalaisten sotilaallinen voima on Yhdysvaltoihin verrattuna varsin heikkoa, niin silti amerikkalaiset sotilaat eivät selviä rauhanturvaamisoperaatioista ilman eurooppalaista osaamista, myös Rober Kaganin kaltaisten Eurooppa-kriitikoiden pitäisi tunnustaa tämä seikka. Esimerkiksi Afganistanissa amerikkalaiset ovat luovuttaneet operaation johdon Nato-joukoille suurimpien taistelujen tauottua. Yhdysvaltain armeija on suunniteltu hyökkäyssotaan ja tuhoamistehtäviin. Sillä on kiistaton sotilaallinen hegemonia jo ydinasearsenaalinsa ansiosta. Imperiumiksi se on ajautunut sotilaallis-taloudellisen kompleksin takia, joka tarvitsee lisää sotia pitääkseen itsensä vallassa. Sotien hyväksymiseksi tämä kompleksi on rakentanut Yhdysvalloista ”pelon yhteiskunnan” ja näennäisen demokratian, joka turvaa loppumattomat aseteollisuuden markkinat.

Hobbesin valtiokäsityksen mukaisesti Yhdysvallat on neutraali kone, joskin siis nyt neokonservatiivinen, joka on valjastanut uskonnon työkaluksi ja aseeksi. Vetoamalla uskonnollisiin tunteisiin ja toimimalla asiakysymyksissä niiden mukaisesti, kuten kieltämällä homoavioliitot, Bush on saanut taakseen merkittävän tukijoukon, joka ei hylkää johtajaansa helposti. Tilastojen mukaan jopa 25% amerikkalaisista identifioituu Bushin kannattamien uskonnollisten mielipiteiden ja tekojen mukaisesti. Tämä kannattajakunta tukee yhä sotilaallisia toimia Irakissa, vaikka sodassa tehdyt virheet ovat varsin selviä.

Yhdysvallat todennäköisesti pyrkii tilanteeseen, jossa sillä on Washington-myönteinen hallinto Irakissa ja rauhallinen turvallisuustilanne. Irakin oman armeijan ottaessa johtovastuun Yhdysvallat pystyisi vihdoin vetäytymään. Ikävä kyllä tämän hetkinen sisällissota ei lupaa Yhdysvalloille helppoa tietä ulos kriisistä, jonka se on osittain itse luonut. Yhdysvaltain Irakin joukkojen komentajan David Petraeuksen sanoin sotilaallinen voitto Irakissa on mahdoton. Niinpä näyttäisi siltä, että ei-sotilaalliset keinot, kuten sosiaalipoliittisten instituutioiden luominen, luottamuksen rakentaminen, kansalaisyhteiskunnan kehittäminen ja diplomatia, ovat miltei ainoa mahdollisuus parempaan.

NYT alittaa riman

2007-03-12T03:43:00.000-07:00

Ensin Helsingin Sanomien NYT-liite järjesti kauneuskilpailun (NRO 4/2007), jossa oli miesten ja naisten sarjat erikseen – kummassakin kahdeksan osanottajaa. Valokuvissa alastomana esiintynet olivat kaikki lihaksikkaita, laihoja, nuoria ja valkoihoisia. Yksi naisista oli raskaana. Tämän jälkeen lukijoita pyydettiin äänestämään näistä miellyttävin vartalo. Mitä tästä pitäisi ajatella kaikkien niiden suomalaisten, jotka ovat ruipeloita, lihavia, vanhoja tai ei-valkoisia? Heitä ei kelpuutettu edes kilpailemaan muiden kanssa.

Seuraavaksi NYT-liite uutisoi etusivullaan, että 40% suomalaisista ei halua maahanmuuttajia Suomeen (NRO 9/2007). Todellisuudessa tätä mieltä oli 36% vastanneista: tieto löytyy NYT-liitteen omasta diagrammista. NYT-liite ei pitänyt uutisarvoltaan kovin tärkeänä myöskään sitä, että saman tutkimuksen mukaan 56% suomalaisista haluaisi lisää maahanmuuttajia. Lehti haastattelee kuitenkin omaa teoriaansa tukemaan perussuomalaisia ja muita äärioikeisto-hörhöjä. Lisäksi Helsingin bussikuskeilta kysellään, millaista on työskennellä maahanmuuttajana tai miltä tuntuu, kun työtoveri on kotoisin muualta. Vaikka linja-autonkuljettajat suhtautuvat monikulttuuriseen ilmapiiriin positiivisesti, jutusta nostetaan esiin lause: ”Jos on tottunut aasilla ratsastamaan ja sitten pannaan talviliukkaille...”.

Viimeisenä tekonaan NYT-liite uutisoi, että alkoholi ei tuhoakaan aivosoluja (NRO 10/2007), vaan lamauttaa niitä. Asiasta kerrotaan miltei ilosanomana ja suositun rock-yhtyeen artistilta kysytään, aikooko hän nauttia tämän tiedon valossa enemmän alkoholia. Kansaa kehotetaan epäsuorasti juomaan lisää alkoholia tai ainakin unohtamaan päihteen negatiiviset vaikutukset.

NYT-liitteen taso on NYT niin huono, että odotan päätoimittajan vaihtumista ja linjan miltei totaalista muuttamista. Verrattuna monen vuoden takaiseen NYT-liitteeseen tämän hetkinen julkaisu on laskenut huimasti. Näin toimien on vaarana, että Helsingin Sanomat pilaa maineensa uskottavana ja vastuullisena tiedotusvälineenä.

Vaalien alla

2007-02-25T22:23:00.001-08:00

”Somalit takaisin Somaliaan.” Kahvi on mennä väärään kurkkuun tämän huudahduksen kuullessa. Television pienpuoluetenttiä katsoessa ymmärtää nopeasti, miksi kaikki eduskuntapuolueet, perussuomalaisia lukuun ottamatta, ovat hyviä ja vastuullisia vaihtoehtoehtoja tätä maata hallitsemaan. Samalla tulee mieleen, että vaikka suuria puolueita on kritisoitu samankaltaisuudesta, niin siinä täytyy olla myös jotain hyvää. Otetaan esimerkiksi äärioikeisto ja äärivasemmisto, jotka väittävät olevansa täysin eri mieltä asioista, mutta käytännössä ajavat yhteneväistä taantumuksellista linjaa. Se on vähän sama asia kuin, että palovamma ja paleltuma tuntuvat kummatkin yhtä kirvelevän ikävältä iholla.

Politiikan tutkimuksessa on ollut suosittua esittää puolueiden eroja niin sanotuilla ristiriitaulottuvuusakseleilla, joista vasemmisto-oikeisto-jako on suosituin. Perinteisesti ajateltuna äärioikeistoa edustava Suomen Kansan Sinivalkoiset pitäisi sijoittaa eri laitaan kuin kaikki kolme kommunistista puoluetta. Tämä ei välttämättä ole kuitenkaan paras tapa havainnollistaa eroavaisuuksia. Parempi tapa on vääntää viivaksi piirretty akseli ikään kuin hevosenkengäksi, jonka päissä ääripuolueet kohtaavat vaatien yhtä älyttömiä politiikkoja. Jos suurempia puolueita haluaa asetella tälle hevosenkengälle, niin sen vasemmalla kaarella on SDP ja vastaavasti oikealla kaarella on Kokoomus. Tällä tavoin voidaan sirotella kaikki muut puolueet paikoilleen akselille, jota on hieman taivutettu – paitsi keskustapuolue.

Keskustapuoluetta ei kuvaa nimestä huolimatta parhaiten nimitys asioiden keskellä, vaan sosiaali-ekonomisella ristiriitaulottuvuusakselilla se on hieman oikealla. Suurin ero muihin suuriin puolueisiin verrattuna Keskustalla on kuitenkin sen suhtautumisessa kansainvälisyyteen ja Euroopan unioniin. SDP ja Kokoomus ovat näissä asioissa selvästi toisiaan lähempänä kuin kilpailijansa Keskusta. Näin ollen hevosenkenkää voi hyvin käyttää vieläkin kuvaamaan Suomen poliittista järjestelmää, mutta niin, että Keskusta on jätetty akselin ulkopuolelle etsimään lokaalia politiikkaa ja mikrotason maailmankuvaa.

Usein kuulee valitettavan, että suomalaiset puolueet ovat liian lähellä toisiaan, ja ettei siksi kannata äänestää. Mikäli puolueiden piirtäminen akselille ei vielä teroittanut riittävästi näkemyseroja, niin annetaan esimerkki Kokoomuksen ja SDP:n välisistä eroista. Tämän vuoden merkittäväksi vaaliteemaksi on noussut kysymys siitä, riittääkö valtion kassasta jakovaraa eli toisin sanottuna rahaa uudistuksiin. Katainen ja Niinistö ovat ilmoittaneet kuorossa, että tällaista varaa ei ole, koska valtion on säästettävä nyt, sillä tulevaisuuden menestyksestä ei ole takeita. SDP:n puheenjohtaja Heinäluoma sen sijaan on ottanut kannan, että resursseja muutoksiin, kuten vanhustenhuollon parantamiseen, on olemassa. Valtion menojen lisääminen yleensä parantaa heikommassa asemassa olevien tilaa, mutta heikentää verotuksen progressiivisuudesta johtuen rikkaiden asemaa – näin asia siis on näennäisesti: todellisuudessa hyvinvointivaltion kehityksestä hyötyvät kaikki tuloluokat. Jos tällainen debatti ei ole riittävää osoittamaan puolueiden välisiä eroja, niin kysyn mikä on. Valitkaa millä puolella haluatte seistä: äänestäkää ja vaikuttakaa.

Voit äänestää vuoden 2007 eduskuntavaaleissa vaalipäivänä sunnuntaina 18.3.2007 klo 9-20 tai ennakkoon ennakkoäänestysaikana, kotimaassa keskiviikosta tiistaihin 7.-13.3.2007 ja ulkomailla keskiviikosta lauantaihin 7.-10.3.2007.

Image of Luokkayhteiskunta

2007-02-13T06:53:00.001-08:00

Aikaisempi mielikuvani Image-lehdestä liittyi sliipattuun pintaraapaisuun mainstream-populaarikulttuurista ja sen entisen päätoimittajan huumesekoiluihin. Ainakin julkaisun tuorein numero todistaa käsitykseni vääräksi. Mikko Nummisen pääkirjoitus ja toimittaja Joanna Palmèn artikkeli ruotsalaisen kirjallisuuden August-palkinnon voittajasta Susanna Alakoskesta käsittelevät köyhyyttä ja luokkayhteiskuntaa. He onnistuvat nostamaan esiin enemmän poliittisesti tärkeitä aiheita kuin leipiintyneet suomalaiset tiedotusvälineet yhteensä viikon aikana.

Image pohjustaa keskustelua suomalaisesta alaluokasta ja maalailee hypoteeseja luokkayhteiskunnasta. Suomen kohdalla puhuminen varsinaisesta luokkayhteiskunnasta olisi liioittelua – toisin kuin ruotsalaisessa monarkiassa. Meillä viime vuosisadan sodat lopulta yhdistivät kansan, joka on monessa suhteessa harvinaisen tasa-arvoinen.

Numminen huomauttaa oikein, että Suomessa on kuitenkin moni asia huonosti. Mainittuja Akilleen kantapäitä ovat esimerkiksi: kasvava köyhyysriski, köyhät lapsiperheet, opiskelijoiden taloudellinen tilanne, pitkäaikaistyöttömyys, pätkätyöt, lisääntyneet mielenterveysongelmat sekä maahanmuuttajien ja syrjäytyneiden suomalaisten vaikeudet. Numminen tiivistää asian seuraavasti: ”Suomessa on yhä enemmän köyhiä. Kaksitoista prosenttia suomalaisista elää suhteellisen köyhyysrajan alapuolella. Luku on kasvanut vuosikymmenessä kolmanneksella”.

Haastateltava Alakoski porautuu konkretiaan ja kysyy, miksi vuokra-asunnoista ei ole koskaan merinäköalaa? Tai miksi poliitikot eivät ikinä päätä, että lähiöihin istutettaisiin omenapuita ja viinimarjapensaita? Aivan niin – erityisesti jälkimmäinen ehdotus olisi jopa helposti toteutettavissa. Saa nähdä, millaisen vastaanoton Alakosken provokatiivinen romaani Svinalängorna saa Suomessa ensi syksynä, jolloin se julkaistaan täällä.

Tuntuu siltä, että meitä vaivaa poliittinen anemia. Suomalaisilta toivoisi enemmän vaatimuksia, kuten Nummisen ajatusta protestiäänillä eduskuntaan valitusta pornaislaisesta neljän lapsen yksinhuoltajaäidistä. Ei jäädä nukkumaan, vaan toteutetaan nämä unelmat!

Keskustelu kuroslaisesta skandaalikirjallisuudesta vie pitkitettynä uskottavuuden poliittiselta debatilta ja hankaloittaa edustukselliselle demokratialle välttämätöntä puintia aidoista asiakysymyksistä. Kun monet muut lehdet kauhistelevat pääministerin entisen naisystävän teoilla, niin Image iskee nyt niin kiusalliseen ja merkittävään ongelmaan kuin köyhyyteen, että jopa poliittiset puolueet kakovat siitä puhuessaan.

Koen suoraselkäisenä vastuunkantona sen, että tyyliin, poppiin, ilmiöihin ja ihmisiin keskittynyt lehti toimii tässä tapauksessa jonkinlaisena kansan omatuntona. Käykää lukemassa, suosittelen.

Post Scriptum:
Lisäksi Ruben Stillerin poliittinen satiiri Imagessa on gourmeeta verrattuna Matti-Esko Hytösen vastaaviin oksennuksiin Iltalehdessä.

Olen kirjoittanut aikaisemmin köyhyydestä ja eriarvoistumisesta täällä.

China Gets Ready in Africa

2007-02-05T02:54:00.000-08:00

A few days ago China’s President Hu Jintao visited Liberia where his counterpart Ellen Johnson-Sirleaf hosted him. Just one day before Hu’s arrival to Monrovia, the capital of Liberia, he pledged nearly 100 million USD in grants and loans to Cameroon – the first stop of his eight-nation tour of Africa. The Chinese President will also visit Sudan, Zambia, Namibia, South Africa, Mozambique and the Seychelles. Hu described his African trip as “ a journey of friendship and cooperation”. From the view of international relations this seems to be China’s new foreign strategy: they want to be strong in Africa.

Meanwhile a part of The United States’ strategy in Africa is to bomb hard-line Islamises in Somalia. Even though there are several reasons to fight against Al Qaida, China will get more credit from Africans by its diplomacy than US by its military actions. That is to say China gets ready in Africa. Chinese philosophy counts on long-term projects - they know that on one day they will beat American hegemony. It does not matter if it takes fifty years or two hundred years. They will wait. Hence it is not a bad plan to have friends all over the world – also in forgotten Africa.

Hopefully all this is good for Africa. However, I wonder what will be the European Union’s role in Africa? European politicians should consider more new development policies with Africa and China. In other words if the European Union wants to find new allies and friends it is the time to act. There ought to be a grand strategy how to deal with different players in future: especially with growing China and (hopefully) developing Africa. At the same time we should have good relationship with Americans. It is not question how to get the best benefit for Europe. It is question, for example, how to fight against global poverty or how to agree with environmental issues. To conclude in this context there are no more local politics: only global and we should admit that. Africa’s future is our future.

The New Year And Promises

2007-01-14T13:16:00.003-08:00

USA Today (January, 2. 2007) newspaper wrote an interesting article about resolutions that they would like to see in 2007. Here some of the bests cuts I have collected:

In 2007, I resolve to…

Be The Listener before being The Decider.
- President Bush

Aim before I fire.
- Vice President Cheney

Blame America second.
-Venezuelan President Hugo Chavez

Visit Auschwitz and the Holocaust Museum.
-Iranian President Mahmoud Ahmadinejad

Get a decent haircut and not blow up the world.
-North Korean leader Kim Jong Il

Give up power when my term is up. Really.
-Russian President Vladimir Putin

Study Middle East History.
-Incoming House Intelligence Chairman Silvestre Reyes, D-Texas

I would like to see in 2007 that the USA Today explains politics by ideologies and ideas more than with individual acts. I wish the year will be human and cheerful for all of us!

Ban Ki-Moon yllättää negatiivisesti

2007-01-03T05:23:00.003-08:00

Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerinä vuoden vaihteessa aloittanut Ban Ki-Moon on ottanut heti järjestön aikaisemmasta tavasta poikkeavan linjan, sillä hän ei ole kritisoinut Saddam Husseinin kuolemantuomiota. Hän sen sijaan toteaa, että Saddam oli syyllinen sanoinkuvaamattomiin julmuuksiin joiden uhreja ei saa unohtaa. Kuolemanrangaistusta hän piti jokaisen maan itsensä päätettävänä asiana. Näin Ki-Moon tulee sivuuttaneeksi Kofi Annanin ja miltei kaikkien aikaisempien YK:n pääsihteerien kannan kuolemantuomion vastustamisesta.

Euroopan Unionin puheenjohtajamaan viimeisinä tehtävinä Suomi ja ulkoministeri Erkki Tuomioja ehtivät arvostelemaan Husseinin kuolemantuomiota. Tuomioja muistutti, että EU vastustaa kuolemanrangaistusta johdonmukaisesti kaikissa olosuhteissa. Ulkoministerin mukaan tärkeää on myös oikeudenkäynnin mahdollisimman suuri objektiivisuus, vaikka syytetyn syyllisyys näyttäytyisi varsin selkeänä. Tämän päivän Helsingin Sanomat vuorostaan kirjoittaa asiasta seuraavasti: ”Perustavan ihmisarvon näkökulmasta teloitus ei voi koskaan olla muuta kuin väärin, eikä edes Saddam Husseinin tapainen monituhatkertainen murhamies voi silloin tehdä poikkeusta.” Tällaista kommentointia olisi odottanut myös YK:n uudelta pääsihteeriltä, jonka järjestön arvopohjan pitäisi olla humanismissa ja universaaleissa oikeuksissa ihmisarvoiseen elämään.

Kofi Annan jäi historiaan osittain varsin kiisteltynä johtajana, joka sai YK:n julkisuuskuvan pysymään vähintäänkin jotenkuten kassassa väärinkäytössyytteiden keskellä, mutta jonka aikana YK menetti entuudestaan valtaansa. Erityisesti Yhdysvaltain vuonna 2003 aloittama sota Irakissa osoitti YK:n voimattomuuden konfliktin estämiseksi. Onko Ban Ki-Moon kommentti kuolemantuomiosta nyt yritys ajaa YK:ta lähemmäs kyseistä rangaistusmetodia suosivaa Yhdysvaltoja? Myötäilemällä Yhdysvaltain politiikkaa YK voi saada näennäisesti itselleen enemmän resursseja, mutta käytännössä se sitoo itsensä yhä vahvemmin kiinni yhden maan intresseihin. Toivottavasti ei tule päivää, jolloin Ki-Moon hyväksyy cheneyläisen ”miedon kiduttamisen Yhdistyneiden kansakuntien etujen nimissä”.

Kuvassa Ban Ki-Moon tapaa Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Ricen Washingtonissa tammikuussa 2006.

TheFutureSexLoveShow-SexBag ja 7 päivää - katsaus valtavirtaroskajournalismiin

2006-12-21T02:50:00.000-08:00

Näin joulun alla on aikaa istua alas ja rentoutua. Ennen kaikkea nyt on aikaa kuluttaa median tuotteita. Nopean katsauksen jälkeen voi todeta, että viihteellistetty valtavirtaroskajournalismi valtaa vauhdilla Suomen joukkoviestimiä. Esimerkiksi radiossa ei enää kuulla, niin usein juontajan valitsemia kappaleita, vaan tilalle on tullut niin sanottu soittolista. Sen tarkoituksena on koota ”kuumimmat hitit” yhdelle listalle, jota soitetaan jatkuvasti edestakaisin. Radiotoimittajat sitten analysoivat, kuinka Justin Timberlake on myös Suomessa niin suosittu, että hän määrittelee mainstreamin uusimmat suuntaukset. Meillä on jo nyt tusinoittain teinibändejä, jotka jäljittelevät Tiberlaken TheFutureSexLoveShow-SexBag -konseptia. Siinä on kaupallista taidetta korville, niin paljon kuin haluaa. Radion pelastus saattaa olla internet, jossa monet amatöörit voivat pyörittää omia kanaviaan ja näin uderground-musiikki saa myös oman estradinsa.

Television tosi-tv ja viihdeuutisten määrä on onneksi vähitellen tasaantunut. Salatut elämät ja maajussit keräävät silti katsojia kuin sieniä sateella. Eniten huolestuttaa kuitenkin suomalaisten viikko- ja iltapäivälehtien taso. Pahimman pohjanoteerauksen vetää 7 päivää -lehti, jonka huonoudella ei näytä olevan rajoja. Tässä kyseisen julkaisun viime numeroiden kansiotsikoita: ”Maajussi-Mia shokissa: koirani sai kuolemantuomion”, ”Suuri pudottaja ryyppäsi ja söi Meksikossa: Ari lihoi 15 kiloa!”, ”Leppilammen polttariputki: kapakkatappelu!”, ”Maajussipaljastus! Katkera ero: Loukattu Anu jätti Jussin!” ”Lost-tähdet esittelevät kotinsa”, ”Matin ja Unelmakämpän Sirpan villi viikonloppu: Viinaa ja seksiä!”, ”Maajussi-morsian ja ex-mies oikeudessa: Et saa viedä lastani, Susanna!”. Kiinnostaako Maajussi-ohjelma todella näin paljon suomalaisia? ”Sika-Harri ja Susanna: Häät ja vauva? Hurjia huhuja!”-otsikko on ehdoton suosikkini. Jos näitä lehtiä lukee, niin on varmaan myös loogista, että silloin tulee katsottua ne tv-ohjelmat, joista jutut kertovat.

Morgan Spurlock teki kaksi vuotta sitten dokumentin nimeltä Super Size Me, jossa hän söi kuukauden ajan pelkkiä Mc Donnald’s ravintolan tuotteita. Tuloksena oli muun muassa huonontuneet veriarvot, painon nousu, unettomuutta ja impotenssia. Mitäpä, jos joku suomalainen tutkiva journalisti tekisi kokeen, jossa hän kuluttaisi ainoastaan niin sanottua ”roskamediaa”. Päivän voisi aloittaa kuuntelemalla esimerkiksi NRJ:n tai Kiss FM:n hittikimaroita (ja mitä näitä nyt on). Aamukahvia juodessa ehtii mukavasti lukea kioskilta haetut päivän Iltasanomat ja Iltalehden. Pääministerin ex-tyttöystävän paljastukset ovat kuitenkin vasta alkuverryttelyä ennen varsinaista koitosta. I-podin kuulokkeet vielä korviin, jotta voi kuunnella Spearsin ja Timberlaken tuotteistettuja sulosointuja samalla, kun päästään itse asiaan. Pöydälle on hyvä asettaa lukuhetkeä varten ensimmäisinä Cosmopolitan, Hymy, Katso, Oho, Alibi ja viimeisenä lehtien todellinen meskaliini 7 päivää –lehti.

Illalla tämän tieteelle itsensä uhranneen toimittajan hyvä katsoa ensin videolta jakso esimerkiksi seuraavia ohjelmia: mikä tahansa 4D-dokumentti, Kauniit ja rohkeat, Vaimot vaihtoon, Miljonääri Jussi, Nörtti ja kaunotar, Unelmakämppä, Maajussille morsian ja Big Brother. Näillä eväillä on koehenkilö valmentanut itsensä sellaiseen kuntoon, että selviää tiukimmastakin työpaikan kahvipöytäkeskustelusta naarmuitta. Mitkä mahtavat olla muut tulokset ja oireet? Spurlock toipui omasta kokeestaan vaimonsa laittamalla kasviruualla. Roskamediatestiin osallistuvalle suosittelen ensimmäiselle palautumisviikolle Speden spelien katsomista videolta ja Seuran lukemista. Toiselle viikolle kannattaa suunnitella jo haasteellisempaa ja älykkyyttä vaativaa ohjelmaa: esimerkiksi Kotikadun uusintoja.

Kysymys lienee, tuottaako media sitä, mitä ihmiset haluavat vai päättääkö se ihmisten puolesta, mitä tuotetaan. Kun 7-päivää lehti kustantaa Matti Nykäselle ryyppyloman etelään, niin vastaus on varsin selvä: media rakentaa maailmansa. ”Kuvat yksinoikeudella. Skandaali!” – kirkuu keltamusta otsikko lööpeissä. Jos televisiokanavan primetimeen laitetaan kauniita ja rohkeita, niin niitä todennäköisesti myös katsotaan. Kun justineille puetaan päälle futuresexloveshow-vermeet ja mainonta kohdennetaan identiteettiään etsiville teineille, niin niiden levyjä ja artistien suosimaa muotia ostetaan. Arvoitukseksi on jäänyt, miksi joku tuhlaa rahaansa television chatti-ohjelmiin, kun niin monella on kuitenkin pääsy internettiin. ”Oonks mä eka?”

Asiantuntijat ja globalisaatioselvitys

2006-12-19T01:08:00.000-08:00

Antti Alaja ja Jussi Ahokas nostavat esiin tärkeitä seikkoja kirjoituksessaan pääministeri Vanhasen tilaamasta Globalisaatioselvityksestä, joka on julkaistu viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (17.12.06). Raportissa on selvästi ainakin kaksi suurta ongelmaa. Ensinnäkin se nojaa vahvasti asiantuntisuuden retoriikkaan: asiat voidaan esittää ”välttämättömyyksinä”, joilla ei ole vaihtoehtoja. Näin pyritään tukahduttamaan globalisaation kontingenssi ja poliittinen keskustelu erilaisista politiikoista.

Suomalaista politiikkaa vaivaa ”asiantuntijoiden” ylivalta edustustehtävissä. Nämä näkevät kontekstin yleensä varsin kapeasti ja vetoavat omaan asiantuntisuuteensa myös muilla kuin omilla aloillaan. Tällaista politiikkaa parempi tilanne on yleispoliitikkojen debatti, jossa haetaan monenlaisia lähestymistapoja ja näkökulmia. Näin ollen erilaiset ideat kilpailevat keskenään ja ainakin optimaalisessa tilanteessa paras voittaa.

Kysymys on myös edustuksellisen demokratian toimivuudesta. Asiantuntijavaltaan perustuva politiikka tuottaa harmaata ja identtistä politiikkaa, kun taas politiikan problematisointi, vastakkainasettelut ja politisointi antavat äänestäjille selkeän kuvan puolueiden eroista. Weberläisessä demokratiassa on kysymys poliitikon vastuullisuudesta suhteessa äänestäjiin ja kansaan. Kansanedustajan kuuluu sanoa, että minulla on visio paremmasta tulevaisuudesta ja minä vien teidät sinne. Tämän jälkeen hänellä on vastuu sanomisistaan, joka mitataan vaaleissa. Asiantuntijat ovat vain epäsuorasti vastuussa teoistaan, jos kunnolla sitäkään.

Toinen suuri puute globalisaatioselvityksessä on globalisaation näkeminen ainoastaan taloudellisena ilmiönä, mikä pitkälle johtuu juuri asiantuntijoiden yhden alan osaamisesta. Raportin esipuheessa vielä muistetaan muita näkökulmia, mutta itse käsittelyosassa tämä jää vähäiseksi ja teksti pui lähinnä Suomen kilpailukykyä. Alaja ja Ahokas asettavat globalisaatiolle myös muita tavoitteita:

”Globalisaatio on prosessi, minkä vuoksi politiikan tavoitteena täytyy olla globalisaation ja Euroopan integraation muokkaaminen siten, että oikeudenmukainen tulonjako ja ihmisten hyvinvointi olisivat mahdollisia myös tulevaisuudessa”.

Alaja ja Ahokas linjaavat näin politiikkansa, joka on monella tavalla perusteltua ja kannatettavaa. Asiantuntijoita on hyvä käyttää tietyissä määrin myös jatkossa, mutta politiikasta on voitava käydä avointa keskustelua, eikä päätöksiä voida tehdä pelkin byrokraattisin raportein. Vanhasen tilaamasta selvityksestä jäi sellainen kuva, että virkamiehet sanoivat jotain, mitä poliitikko ei uskaltanut vaalien alla.

Maahanmuuttopolitiikka murroksessa

2006-12-15T01:14:00.000-08:00

Maahanmuuttoliike kehitysmaista postmoderneihin teollisuusmaihin kiihtyy. Suomessa on tällä hetkellä 156 000 muualla syntynyttä ihmistä, joista suurin osa on venäläisiä. Tulevaisuudessa maahanmuuttajien osuus väestöstä tulee kasvamaan myös Suomessa, mutta tällä hetkellä EU:n tasolla suurimmat maahanmuuttajavirrat kulkevat Etelä-Euroopassa, jossa erityisesti Italia, Ranska ja Espanja joutuvat miettimään tarkoin maahanmuuttopolitiikkojaan. Ranskan siirtolaisista jopa 75 prosenttia muuttaa maahan perhesyistä. Helsingin Sanomien (HS 20.10.06) mukaan viime vuonna Ranskaan muutti 164 234 laillista siirtolaista. Espanjaan sen sijaan saapui viime vuonna 650 000 ulkomaalaista, eniten Marokosta, Ecuadorista, Romaniasta ja Britanniasta. Suurin osa laittomista siirtolaisuudesta taas tulee Latinalaisesta Amerikasta ja Itä-Euroopasta. Italiassa melkein 10 prosenttia lapsista syntyi vuonna 2005 ulkomaalaisille vanhemmille. Italia on yksi Afrikasta EU:hun suuntaavan siirtolaisuuden ”porteista”.

Etelä-Euroopan maahanmuuttajakysymykset ovat vaikuttaneet varsin kaukaisilta suomalaisesta näkökulmasta katsottuna, sillä Suomi on 1990-luvun alkuun asti ollut varsin sulkeutunut yhteiskunta maahanmuuttopolitiikan suhteen. Muiden maiden kansalaisten yrityksiin saada oleskelulupaa tai kansalaisuutta on totuttu suhtautumaan nuivasti. Nyt Suomi on miltei pakon edessä muuttanut maahanmuuttopolitiikkaansa. Ikärakenteemme ja huoltosuhteemme vaatii yhä enemmän ulkomailta hankittua työvoimaa, sillä esimerkiksi ikääntyvästä väestöstä huolehtimiseen tarvitaan palvelusektorin kasvattamista, joka on vaikeaa ilman ulkomailta tulevaa uutta työvoimaa.

Jyväskylässä vieraillut Työministeriön neuvotteleva virkamies Risto Laakkonen totesi Jyväskylän työväenyhdistyksen seminaarissa, että ensimmäinen suomalainen, joka tuli Suomeen oli ulkomaalainen. Laakkosen mukaan monikulttuurisuuden pahin este on heimoajattelu. Niinpä ajatusmalli, jossa me olemme suomalaisina lähtökohtaisesti parempia kuin muun maalaiset on kaikin puolin ongelmallinen. Laakkonen muistuttaa, että Suomi on kansainvälisyydestä kasvanut yksikkö ja olemme siten imeneet vaikutteita muista kulttuureista jo useita satoja vuosia. Näin ollen maahanmuutto ei ole kovinkaan uusi asia; sen volyymi sen sijaan tulee sitä olemaan.

Suomen maahanmuuttopolitiikka onkin nyt murroksessa, joka on vahvasti kytköksissä globalisaatiokehitykseen ja koskettaa laajasti yhteiskunnan ja ihmiselämän eri tasoja. Lapset näkevät ilmiön jo päiväkodissa tai koulussa, jossa kavereina on muualta muuttaneita. Tämän takia asenteiden muuttuminen ja niiden muokkaaminen lähtee kasvatuksesta. Sen ohella myös poliitikkojen on otettava entistä paremmin huomioon maahanmuuton asettamat tarpeet. Esimerkiksi kaupungin vuokrataloja ei kannata rakentaa vain yhdelle alueelle, jolloin lähestulkoon kaikki maahanmuuttajat asuvat samassa paikassa. Heidän integroitumisensa suomalaiseen yhteiskuntaan onnistuu paremmin tilanteessa, jossa vuokrataloja on sijoiteltu ympäri kaupunkia. Näin voidaan välttää ruotsalainen tilanne, jossa maahanmuuttajien sijoittaminen jo ongelmallisiin lähiöihin laukaisee ghettoistumisen kierteen. Suomella onkin nyt edessään maahanmuuttopolitiikan uudistamisen haaste ja ennen muuta mahdollisuus: monikulttuurinen Suomi on tulevaisuudessa entistä vahvempi ja parempi paikka meille kaikille.

Juttu on julkaistu Työn voima -lehdessä ja ote tästä Suomen Kuvalehden Jyviä ja Akanoita palstalla. Jälkimmäinen näistä lämmitti vanhan humoristin mieltä.

Hämärää toimintaa

2006-12-14T04:14:00.000-08:00

Kerrotaan, että Elvis elää ja ihminen ei ole käynyt koskaan kuussa. Jotkut uskovat siihen, että Yhdysvaltain armeija saa aseistuksensa avaruusolennoilta. Toiset taas kuvittelevat, että Hitler onnistui pakenemaan Argentiinaan ja elelee siellä vieläkin viljellen maata. Yleensä tällaiset absurdit salaliittoteoriat ovat yksittäisten, ehkä myös hieman yksinkertaisten, ihmisten kuvitelmaa. Iranissa asiat ovat kuitenkin toisin. Siellä on pidetty nyt valtion johdolla konferenssia, jossa pyritään kiistämään holokausti. Paikalle on kutsuttu muun muassa David Duke, Ku Klux Klaanin entinen johtaja Yhdysvalloista, kertomaan näkemyksiään asiasta. Olisipa mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa, kun siellä vakavalla naamalla perustellaan näitä väitettyjä historiankirjoituksen virheitä.

Ensisilmäyksellä vaikuttaa siltä, että Irania ei kiinnosta lainkaan, mitä siitä ajatellaan muualla maailmassa. Iranilla on kuitenkin todennäköisesti tarkat suunnitelmat ja tavoitteet toimilleen. Tarkoituksena lienee provokaation kylväminen ja jatkuvan uhkan ylläpitäminen Israelille ja sen liittolaiselle Yhdysvalloille – Iranhan on ilmoittanut haluavansa pyyhkiä sionismin ja Israelin pois maailmankartalta. Ei muuten kuulosta kovin mukavalta diplomatialta. Iran on julkisesti selitellyt konferenssia sillä, että Euroopassakin saa piirtää pilakuvia Muhammedista, niin heillä on täysi oikeus tehdä mitä vain sananvapauden nimissä.

Olen aikaisemmin tässä blogissa käsitellyt sananvapautta ja sen roolia yhteiskunnassamme. Se on varsin monimutkainen käsite, mutta todettakoon, että sitä ei ainakaan saisi käyttää väärin. Iran on varsin diktatuurinen maa, jossa ei ole todellista sananvapautta, sukupuoltenvälistä tasa-arvoa tai vapaita vaaleja ja edustuksellista demokratiaa. En väitä, että luettelemani arvot olisivat absoluuttisia ja, että jokaisen maan tulisi toteuttaa niitä samalla tavalla kuin Suomessa. Sen sijaan haluan varoittaa Iranin provokaatiosta: älkäämme menkö lankaan. Iran haluaa käyttää hyväkseen eurooppalaista avointa yhteiskuntaa ja sen sananvapautta. Iran pyrkii tukemaan omia preferenssejään ärsyttämällä muita ja lisäämällä vastakkainasettelua Lähi-Idässä. Meidän ei tarvitse, eikä kannata, hyväksyä Iranin valehtelua sananvapauden nimissä.

Muhammed-pilakuvat osoittivat huonoa makua ja niiden julkaiseminen tanskalaisessa sanomalehdessä oli mielestäni virhe. Iran näyttää silti voittavan huonoudessa, sillä yhden tiedotusvälineen sijaan holokaustia on kiistämässä koko valtiokoneisto. Tällä väitteellä Iran hakeutuu Neuvostoliiton ja kansallissosialistisen Saksan kaltaisten valtioiden joukkoon, joista ensimmäinen muun muassa väitti suomalaisten televisiomainosten olevan propagandaa ja jälkimmäinen piti tummaihoisia ali-ihmisinä.

Helppohan Mahmoud Ahmadinejadin on väittää juutalaisten joukkotuhoa valheeksi Iranissa, jossa oppositio ei juuri häntä häiritse. Olisi kutkuttavaa nähdä hänet vaikka suomalaisen koululuokan kolmetuntisessa tentissä, jonka aihe olisi sama kuin nyt Teheranin konferenssissa. Kontekstin vaihtuessa Ahmadinejad joutuisi koville. Viereisessä luokassa Israelin pääministeri saisi vastailla kysymyksiin heidän ydinaseestaan ja siitä miten se edistää maailman rauhaa.

Kelkka ja miten siitä pudotaan

2006-12-14T04:07:00.000-08:00

Kullanhohtoinen keskiolut kuohuu hetken ennen kuin se asettuu mukavasti tuoppiin. Kulaus, röyhtäisy ja vielä kaksi kulausta, niin lasi on tyhjä. Vakioasiakas löytää pian uudestaan tiensä baarin tiskille. Matka juomankaatajalta pöytään on pitkä, ainakin yhdeksän metriä, joten on parempi tilata samalla useampi paukku, niin ei tarvitse rampata jatkuvasti edestakaisin. Pilkun jälkeen matkalla kotiin voi onnitella itseään siitä, ettei tänään joutunut putkaan: vaimo ja lapset ei kuitenkaan tykkäisi siitä. Harmi vain, että ei ole töitä ja olut on niin kallista, muuten voisi naperoillekin hankkia vaikka sukset tai polkupyörän.

Työttömyys, viina, lumihanki, kirves ja perhe, poliisi ja viimeinen erhe – todetaan suomalaisen arjeksi myös Eppu Normaalin ikivihreässä kestohitissä, johon Aku Louhimiehen ohjaama Paha Maa niminen elokuva perustuu. Mikko Kouki esittää siinä antaumuksella Istoa, jota elämä on potkinut päähän. Töitä ei ole ja viina maistuu, kun muutakaan tekemistä ei ole. Epätoivon hetkenä Isto on päättänyt kokeilla verkostomarkkinointia myymällä saippuaa: harmiksi edes tämä kapitalistin ojentama tikkari ei ota onkeensa. Pahinta on se, että hänellä ei ole ketään tukenaan: ei perhettä, ystäviä tai ketään kuka välittäisi. Eriarvoistuvassa Suomessa Iston kohtalo on helppo jakaa, eikä tarvitse olla Hannu Karpo todetakseen, että jokin on maassamme pahasti vinossa.

Suomesta annetaan useasti ylipositiivinen kuva maana, jossa hyvinvointivaltio ja sosiaalinen tasa-arvo takaavat kaikille hienon elämän. Suomessa on paljon hyvää, mutta niiden joukko, jotka ovat sivuraiteella on kasvava. Trendi näyttäisi olevan sellainen, että niillä joilla asiat ovat hyvin, menee tulevaisuudessa yhä paremmin, kun taas niillä joilla tilanne on entuudestaan huono, tulee menemään vielä heikommin. Hyvin koulutetuilla, kielitaitoisilla, tekniikkaa tuntevilla, sosiaalisesti lahjakkailla ja työelämän dynaamisuuteen sulautuvilla menee mukavasti. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi laman aikana työttömäksi jääneistä, ainoastaan tiettyyn tehdastyöhön erikoistuneista ihmisistä. Pitäisikö heidän nyt hankkia korkeakoulututkinto ja opetella ranskaa, jotta saisi töitä?

1960-luvun luomus, hyvinvointivaltio, oli se kelkka johon suomalaiset hyppäsivät. Nyt kelkka menee osalla väestöä syöksylaskua alaspäin, jolloin siitä on helppo pudota pois. Ei tarvita kuin yksi isompi kurvi ja edessä on romahdus -mahdollisesti poliisi ja viimeinen erhe.

Kehitys on masentavaa luettavaa: tuloerot kasvavat, pitkäaikaistyöttömät eivät saa töitä, rikolliset uusivat tekonsa, huumeidenkäyttö lisääntyy, vanhukset jäävät yksin, perheet eroavat ja jopa akateemisesti koulutetut riutuvat epävarmoissa pätkätöissä. Tästä johtuen yhä useampi syrjäytyy ja etääntyy muusta yhteiskunnasta. Erityisen ikävää on nuorten työttömyys: pahimmillaan se on periytyvää. Vanhemmat ovat olleet vailla työtä niin kauan kuin lapset asian muistavat. Tällöin on vaikea ottaa itsestään kiinni ja hankkia itselleen tekemistä. Näitä ihmisiä on helppo syyttää saamattomuudesta, vaikka todellisuudessa yhteiskunta on pitänyt valttikortit itsellään ja jakanut heille vain jäänteitä.

Välillä tuntuu siltä, että Suomessa ei ole yhtään puoluetta, joka oikeasti välittäisi köyhistä, syrjäytyneistä ja asunnottomista, sillä he eivät äänestä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on vain hienostelevaa retoriikkaa, jos osa ihmisistä unohdetaan kokonaan. Tämä aika tarvitsee tekoja ja uudistuksia: meidän on kannettava huolta myös niistä, jotka eivät jaksa tai pysty sitä itse tekemään.

Suomi on nyt rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin, joten huonompiosaisille luulisi järjestyvän huomiota. Hyvinvointivaltio-kelkan kääntäminen ei enää riitä, vaan se pitää remontoida kokonaan niin, että se palvelee kaikkia. Aidosti. Tuntuisi mahtavalta nähdä joku entisistä istoista työpäivän jälkeen puistossa pyöräilemässä lastensa kanssa. Olkoon se politiikan tavoite.

Pidempi versio jutusta on julkaistu Pätkätyöläinen -lehdessä (Vol 2).

Kaczynski, kerro joku vitsi!

2006-10-02T07:43:00.000-07:00

Puolalaiset ovat leppoisia, hyvän ruuan ja juoman ystäviä, joilta ei lukemattomat kertomukset ja vitsit lopu. Koska puolalaiset tuttuni ovat yhteiskunnallisella alalla, niin kehtasin kysyä heiltä valtion nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Tähän todettiin lyhyesti: ”Kehitys tuntuu, niin pahalta, että en halua edes katsoa uutisia. Siitä tulisi kuitenkin paha mieli”. Aika yllättävä vastaus ihmiseltä, joka työskentelee täysipainoisesti puolalaisessa politiikassa.

Puolassa on noussut nopeasti valtaan oikeisto-populistinen Laki – ja oikeuspuolue (PiS), joka pyrkii suuriin konservatiivisiin muutoksiin. Asialistalla on muun muassa yritys palauttaa kuolemantuomio maan rangaistusjärjestelmään. Siinä valossa tuskin on yllättävää, että Puola, tai pikemminkin siis PiS, on Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin yksi lähimpiä tukijoita. Puola on näin ollen ottanut muun muassa Irakissa aktiivisen roolin sotilaallisena toimijana. Taloutta on myös uudistettu uusliberalismin opein , kuten monessa muussakin entisessä itä-blokin maassa, Yhdysvalloista ideoita imien.

Laki –ja oikeuspuolueeseen liittyy lisäksi mielenkiintoinen yksityiskohta, sillä sitä johtaa Jaroslaw Kaczynski, jonka identtinen kaksoisveli Lech Kaczynski toimii maan presidenttinä. Presidentin vaalit olivat tiukat ja niiden alla oli puhetta, että jos Lech voittaa, niin Jaroslawista ei voida tehdä myöhemmin pääministeriä, koska se keskittäisi liikaa valtaa yhdelle perheelle. Arvostelijoiden mielestä suurimman puolueen puheenjohtajan paikka ja presidentin asema kahden veljeksen kesken on jo liikaa, niinpä Lech lupasi että hänen veljestään ei tehdä pääministeriä, vaikka parlamenttivaaleissa menisi kuinka hyvin. Hieman yli kuukausi sitten tuli pommi. Kazimierz Marcinkiewicz päätti erota pääministerin pallilta; ja mitä tekikään Lech Kaczynski –hän nimitti veljensä päämisteriksi!

Nyt Puolassa on siis sekä presidenttinä että pääministerinä saman näköinen mies. Tuskin kukaan edes huomaisi, jos veljekset vaihtaisivat töitä päikseen. Marcinkiewiczilla on seuraavaksi edessä Varsovan pormestarivaalit, kaczynski-naamarilla tuskin silti saa lisää ääniä.

Seurasin keväällä Puolan entisen presidentin ja Solidaarisuus-liikkeen johtajan LechWalesan puhetta Yhdysvalloissa. Walesa ei puhunut sanaakan englantia, mutta puhui sitäkin sujuvammin puolaa. Gdanskin telakan entinen sähkömies otti yleisönsä haltuun kuin kokenut lavakoomikko, jolla on painavaa sanottavaa. ”Me puolalaiset rakastamme vitsejä ja kertomuksia –elämää ei pidä ottaa liian vakavasti”, Walesa puolusti esiintymistään. Nykyiseltä presidentiltä ei ole odotettavissa vitsejä ellei siihen lasketa hänen politiikkaansa. Näyttää siltä, että Pis on kulkemassa skandaalista seuraavaan. Ensin Kaczynski loukkaantui saksalaisen sanomalehden pilakuvasta niin, että perui tapaamisesnsa Saksan Merkelin kanssa vedoten "äkilliseen sairastumiseen". Uusimpana käänteenä Kaczynski joutuu selittelemään videokamerakuvaa Pis:n lahjusepäilystä, jossa opposition kansanedustajalle maksetaan tuntuvia korvauksia hallituksen riveihin loikkaamisesta. Kovaa kritiikkiä ovat herättäneet myös maan kasvava rasismi, homojen ja lesbojen vainot sekä Puolan historian tuntien yllättäen myös natsisympatiat.

Ensiaskel parempaan olisi, että Kaczynski kertoisi vitsin, avaisi paidan ylänapin ja ottaisi oluen. Sillä välin puolalaiset voisivat koota itsensä ja valmistautua äänestämään itselleen uuden johtajan. Puola on hieno maa, eivätkä puolalaiset ansaitse sitä kehitystä, mikä nyt on näkyvissä.

Surkea alku EU:n puheenjohtajakaudelle

2006-09-04T06:55:00.000-07:00

Pääministeri Matti Vanhasen alkutaival Euroopan unionin puheenjohtajamaan pääministerinä on ollut masentavan harmaa. Suomen ja EU:n johtajan idealaatikosta ei tule kärkeviä kannanottoja, visioita, Eurooppa-strategiaa tai johtajuutta. Saamme tyytyä rauhalliseen ja asialliseen tyyliin, jolla kyllä selvitään normaaleista arkirutiineista, mutta entä jos vieressämme syttyy sota Israelin ja hizbollahin välille. EU:n johtaja ei voi vain tuijottaa vierestä, kun siviilit kärsivät ja kuolevat. Vaikka kaikkea ei pystyisi estämään, niin pitäisi silti tehdä se, mikä on mahdollista.

Vanhasen hyviä puolia ovat rauhallisuus, sovitteleva asenne ja pyrkimys konsensukseen. Hän on mitä luultavammin sopiva kansanedustajaksi ja ehkä jopa ministeriksi, mutta Euroopan unionia ei voi johtaa ottamatta valtaa haltuun. Pienellä Suomella olisi puheenjohtajana periaatteessa mahdollisuus vaikuttaa vahvasti koko Euroopan kehitykseen toimimalla välittäjänä suurten jäsenmaiden välillä ja lobata näin eteenpäin suuria visioita. Jos seuraavat kuukaudet toistavat alkua, niin Suomen pj-kausi unohtuu yhtä nopeasti kuin lumet sulavat.

Tällä hetkellä Euroopan poliittinen eliitti odottaa yhtä asiaa. Sitä, että vuosi vaihtuu ja Vanhasen tilalle tulee Saksan Merkel, joka ratkaisee nykyisen puheenjohtajan sivuuttamat ristiriitakysymykset ja Euroopan tulevaisuuden. Tämä ei ole toki ensimmäinen kerta EU:n historiassa, kun joudutaan odottamaan sopivaa johtajaa. Varsinainen ongelma oli Italian Berlusconi, jonka aikana sai pelätä, mitä pääministerin suusta seuraavaksi pulpahtaa. Suomen ei kuitenkaan kannattaisi hakea menestystä Berlusconin vastakohdasta, vaan valtaa voi käyttää myös asiallisesti. Se, että nyt ei tehdä yhtään mitään on myös politiikkaa, mutta ikävä kyllä se on erittäin huonoa politiikkaa.

Suomen kannalta tilanne on erityisen ikävä, koska uusien jäsenmaiden takia joudumme odottamaan kuusi vuotta ennen kuin saamme taas puheenjohtajuuden – toisin sanoen työkalun muuttaa Eurooppaa ja maailmaa paremmaksi. Toivottavasti meillä on silloin hyvä pääministeri, joka esittää asiansa vahvasti.

Liikenteen globaaleista ongelmista

2006-08-21T06:02:00.000-07:00

Mitä tapahtuu, jos kaikki kiinalaiset päättävät ostaa auton, kun siihen rahallisesti pystyvät? Entä, kun perässä seuraavat Intia ja Indonesia. Kiinassa on 1,6 miljardia ihmistä, Intiassa noin miljardi ja Indonesiassakin kunnioitettavat 241 miljoonaa ihmistä. Näyttäisi siltä, että nämä kolme aluetta ovat myös maailmantaloudessa nousussa ja niiden autojen määrä tulee räjähtämään.

Juuri tällaisissa asioissa maailma ja ihmisen elämän monimutkaisuus näyttää kasvonsa. Suomessa on varsin normaalia, että ajaa omalla autolla. Toisin sanoen nauttii rikkaan teollistuneen yhteiskunnan hedelmistä, joista ei köyhimmillä maailman alueilla osata unelmoidakaan. Yksi auton käytön suurimpia ongelmia on ympäristön rasittaminen valmistusprosessin saasteilla ja myöhemmin kulkuneuvon pakokaasuilla. Se, mikä on meille itsestäänselvyys on toiselle kaukainen unelma.

Jo nyt Itä-Aasia on niin saastunut, että hengittäminen Shanghain keskustassa vastaa päivässä yhden tupakka-askin polttamista. Autojen määrän lisääntyessä lisääntyvät myös saasteet. Mutta mielestäni ei ole mitenkään perusteltua, että me rikkaat eurooppalaiset sanoisimme, että te aasialaiset ette saa käyttää autoja, koska ne saastuttavat liikaa, vaikka olemme itse ajelleet niillä sata vuotta. Vaikea on myös tilanne, jossa Eurooppa toteaa, että autot saastuttavat niin paljon, että vähennetään käyttöä sekä Euroopassa ja Aasiassa. Esimerkiksi kiinalaiset voisivat todeta siihen, että nyt on meidän vuoro käyttää näitä sata vuotta ja te voitte vaikka kävellä sillä välin - sen jälkeen voidaan olla sitten kummatkin käyttämättä autoja.

Ylläkuvattu ei tietenkään ole millään muotoa reaalinen keskustelu asiasta, mutta se osoittaa aiheen perusteissa olevista ongelmista. Yksi ratkaisu tilanteeseen voisi olla teknologian tai vaihtoehtoisen energialähteen kehitys sellaiseksi, että saasteita ei muodostuisi nykyisenlaisesti. Toinen vaihtoehto on yksityisautojen käytön vähentäminen ja julkisen liikenteen suosiminen, jolloin ei vähennettäisi liikkuvien ihmisten määrää, vaan ainoastaan ajoneuvojen. Ikävä kyllä suomalaiset poliitikot eivät juuri suosi tätä vaihtoehtoa. Bussin kertalippu maksaa Turussa ja Tampereella 2,00€, Helsingissä 2,20€, Lahdessa 2,60-3,00 €, Kuopiossa ja Oulussa 2,60€, Jyväskylässä 2,60-5,20€. Itse asiassa linja-autolla liikkuminen ilman sarjalippua on niin kallista, että kolmen tai viimeistään neljän ihmisen saattaa olla edullisempaa kulkea taksilla. Suhteutettuna edelliseen tuntuu käsittämättömältä, että yksityisautoilun luvatussa maassa Yhdysvalloissa, maksoin Seattlessa 1,70 dollaria 15 kilometrin matkalta ja lisäksi ydinkeskustan bussiliikenne oli ilmaista!

Kehittynyt yhteiskuntarakenteemme edellyttää jossain määrin autojen käyttöä ja joillakin Suomen syrjäisillä alueilla yksityisauto on miltei ainoa ratkaisu dynaamisen elämän ylläpitämiseen. Joillekin taas autolla ajaminen on intohimo ja nautinto –siis harrastus siinä missä moni muukin. Kuitenkin ottaen huomioon motorisoidun liikenteen ja saasteiden globaalin tilanteen, niin tulisi julkista liikennettä tukea yhä vahvemmin. Konkreettinen politiikkavaihtoehto olisi bussilippujen valtiollinen subventio ja väestökeskittymillä uusien julkisen liikenteen ratkaisujen innovointi, kuten Helsingissä metron laajennus. Myös junaliikennettä tulee kehittää ja tukea vahvasti. Autojen ja bensiinin haittavero taas on monessa suhteessa perusteltua. Tosin nykyisessä tilanteessa, jossa sekä bensiinin että julkisen liikenteen hinta on korkea on vaikea liikkua edullisesti. Ongelmalliseksi asian tekee osittain juuri bensiinin hinta, jolloin myös julkisen sektorin subventiokustannukset kasvavat. Tällaiseen investointiin pitää silti olla valtiolla visio ja varaa toteuttaa tarvittavat tuet.

Bensiinin hinnalla on olemassa myös teoreettinen kipurajansa, jonka jälkeen Suomen talous kärsii siitä, että ihmisillä ei ole varaa matkustaa. Tällaisessa taloudellis-historiallis-ekologisessa kontekstissa sellaisen postmodernin demokratian, kuten esimerkiksi Suomen, on mietittävä julkisen ja yksityisen liikenteen järjestämistä niin, että se tukisi yhtäällä globaaleja ympäristön suojelemiseen tähtääviä periaatteita ja toisaalla säilyttäisi yksilön kannalta järkevältä vaikuttavia vaihtoehtoja liikkumiseen. Hankalaksi tällaisen politiikan myymisen tekee osittain se, että suomalainen ja kiinalainen eivät näe toisiaan. Suomalainen saattaa ajatella, että mitä väliä minun autollani tai sen saasteilla on viiden miljoonan ihmisen valtiossa suhteessa 1,6 miljardin ihmisen maahan. Vähintään yhtä vaikeaa on yhden kiinalaisen ymmärtää rikkaan länsimaan vaatimuksia ympäristön suojelusta, kun teollisuusmaiden varallisuus johtuu pitkälti tuotannosta, joka on saastuttanut ympäristöä tehokkaasti ainakin sen sata vuotta.

EU:n ja YK:n uskottavuus vaakalaudalla

2006-07-27T01:16:00.000-07:00

Euroopan unionin ja Yhdistyneiden kansakuntien uskottavuus on koetuksella. Kumpikaan organisaatio ei ole saanut aikaiseksi riittävää tulitaukoesitystä tai pakotetta, jolla väkivaltaisuudet Libanonissa ja Israelissa saadaan loppumaan. Ymmärrettävästi YK:lla on ongelmia yhteisen kannan saavuttamiseksi, koska Yhdysvallat ei halua kritisoida jyrkästi liittolaistaan Israelia. Tästä maailmanpoliittisesta tilanteesta johtuen YK:n vaikutusvalta on ainakin hetkellisesti vähentynyt ja EU:n merkitys sodan lopettamiseksi on vastaavasti korostunut.

EU ei voi vain katsella vierestä, kun sen lähialueilla tapahtuva kriisi on eskaloitumassa uhkaavasti. EU:n puheenjohtajamaan pääministerinä Matti Vanhaselta odotetaan johtajuutta kriisin ratkaisemiseksi. Nyt tarvitaan esiintuloa ja tekoja, jotka kantavat rauhaa. Pelkkä konsensus tai myönnyttelypolitiikka ei enää välttämättä riitä, vaan Vanhasen on todistettava olevansa pääministeriainesta ja yritettävä parhaansa kriisin ratkaisemiseksi.

YK:n uskottavuus sen sijaan on vielä pahemmassa kriisissä kuin EU:n. Useampi YK:n rauhanturvaaja on kuollut tai haavoittunut Libanonin sodassa. Viimeisempänä Israel iski aseettomien YK:n sotilastarkkailijoiden pisteeseen tappaen kaikki siellä olleet neljä upseeria. Tällainen toiminta on kaikissa olosuhteissa tuomittavaa ja YK:n turvallisuusneuvoston pitäisi reagoida voimakkaasti organisaatioonsa kohdistuvaan hyökkäykseen. Jos Vanhaselta odotetaan paljon, niin samaa voi sanoa YK:n pääsihteeri Kofi Annanista - Israelin rajukaan kritisointi ei auta, jos YK ei saa mitään konkreettista aikaiseksi.

Israel jatkaa hyökkäystä Libanoniin, kun taas samaan aikaan terroristiorganisaatio Hizbollah ampuu raketteja Israelin puolelle. Tilanne on kestämätön ja ainekset erittäin vakavaan humanitääriseen kriisiin ovat olemassa, sillä nykyaikaisessa sodassa pahiten kärsivät siviilit, joilla ei ole mahdollisuuksia suojautua asutuskeskuksiin kohdistuvalta epäsuoralta tulelta. Ulkoministeri Erkki Tuomioja on oikeassa kommentoidessaan eilen, että: ”Israelin täsmäiskut näyttävät pääosin suuntautuvan kaikkeen muuhun kuin Hizbollahiin. Satoja siviilejä ja kansainvälistä henkilöstöä on kuollut. Ei näytä siltä, että tätä kautta saavutetaan sotilaallisia tavoitteita.”

Hizbollahin iskut ovat mitä suuremmassa määrin tuomittavia, mutta niihin ei voi vastata tappamalla lapsia ja muita siviilejä. Tekemällä näin Israel luo tulevaisuuden terroristeja. Luulisi, että tämä läksy olisi jo opittu Lähi-idässä.

Sekä Esa Suominen että Mikael Hiltunen kirjoittavat Lähi-idän kriisistä.

Todellisuutta pakoon

2006-07-21T01:04:00.001-07:00

Silmiini osui eilen sekatavarakaupassa myytävä Lasol Lady sixpack. Kyllä, toistan, Lasol Lady sixpack! Tämä markkinaliberalismin luomus sisältää pieniä punaisella värillä sävytettyjä Lasol-pulloja, jotka ovat kuuden kappaleen kantokassissa. Alla on teksti: ”Luovutusikäraja 18 vuotta”. Tuoteseloste lupaa mielyttävää tuoksua. Jätän lukijan vastuulle miettiä, millaisia assosiaatioita tämä herätti päässäni.

Hetken asiaa mietittyäni mieleeni tuli pari vuotta vanha tv-mainos, jossa lyhyeen mekkoon pukeutunut piirretty naishahmo kaataa autoon tuulilasinpesunestettä. ”Lasol Lady – miesten mieleen” oli mainoksen slogan silloin. Edelleen – no comments.

Koska kauppareissuni oli psyykkisellä tasolla näinkin ”huuruinen”, päätin lukea rauhassa viikon lehdet, jospa ulkomailla asiat olisivat paremmin. Aloitan lukemisen takasivulta; siellä on juttu saksalaisesta puolueesta, joka houkuttelee ääniä jakamalla ilmaista olutta. Jaahas. Porukka käyttää itsestään nimeä APPD (Saksan Anarkistinen Pogo-puolue), jonka ideana on vastustaa työntekoa. Heidän mukaan Berliini pitäisi jakaa uudelleen muurilla, mutta tällä kertaa kolmeen osaan. Itä-Berliinistä tehtäisiin väkivaltaelämyspuisto ja länsiosa jaettaisiin työtätekevien ja sitä vastustavien välillä. Ihan normi vaatimukset siis.

Loppusivalluksen tekee Helsingin Sanomat, joka uutisoi belgialaisesta pedofiilipuolueesta. Siihen kuuluu ilmeisesti kolme jäsentä, joiden vaatimukset voi päätellä suoraan liikkeen nimestä. Tähän voisi kirjoittaa jotain demokratia-dilemmoista ja suvaitsevaisuusongelmista, mutta ei, ei, ei kommentteja vieläkään. Maailman absurdius on juuri nyt voimissaan ja järki kesälomilla. Tästä puuttuu enää Suomen euroviisuvoitto. Jään odottamaan elokuun alkua.

Linkkejä:
Anarkistinen Pogo-puolue
http://www.appd.de/
Lasol-Lady
http://www.lasol.fi/tuotteet/LasolLady.html
Jos todellisuus ei enää riitä
http://lehti.samizdat.info/

SONK:n on vastustettava rasismia aktiivisesti

2006-07-07T03:50:00.000-07:00

Rasismi ja ulkomaalais- vastaisuus on maailman- laajuisesti kasvussa. Iso- Britannia tarjoaa tästä häkellyttävän esimerkin: 1970- luvulla Lontooseen Jamaikasta muuttaneet ihmiset olivat vuosikymmeniä syrjinnän kohteena, mutta nyt kun heidän asemansa on jossain määrin parantunut he ovat vastaavasti alkaneet suhtautua rasistisesti Lähi-idästä muuttaneisiin. Näin rasismi siirtyy perintönä etnisestä ryhmästä toiseen.

Rasismi on jo sanana niitä asioita, joita tuskin kukaan, edes "muukalaisvastaiset" ihmiset, viitsii julkisesti kannattaa. Äärioikeistolaiset populistiset puolueet yleensä puhuvat mielellään elintasopakolaisista tai loisista, mutta samassa lauseessa he kiistävät olevansa rasisteja.

Näyttäisi siltä, että rasismin vastaisuus on yhteiskunnassamme yleinen normi, kun taas rasismi on jonkinlainen piilotrendi. ”En mä mikään rasisti ole, mutta…” –tyyppisillä lauseilla puolustellaan omaa suvaitsevaisuuttaan, kun kritisoidaan jotakin rotuun perustuvin väittein. Näin ollen meillä voi olla näennäisesti hyvinkin paljon tilastoituja rasismin vastustajia, jotka ovat toisesta näkökulmasta katsottuna varsin ahdasmielisiä.

Nykyisellä ikärakenteella ja huoltosuhteella maamme tulevaisuusskenaario on koruton, mikäli muutosta ei saada. Toisin sanoen Suomi tarvitsee maahanmuuttajia yhtä paljon kuin jääkiekkojoukkue maalivahtia. Työvoiman lisäksi maahanmuuttajista saatava hyöty on monitahoinen: erilaiset kulttuuripohjat tuottavat uudenlaisia näkökulmia ja ajatuksia, jotka elävöittävät joskus kansalliselle tasolle jämähtäneitä Suomi-visioita. Tulevaisuuden Suomi tulee olemaan kansainvälisempi ja monikulttuurisempi: halusimme sitä tai emme. Muutokseen pitäisi kuitenkin varautua nyt, eikä vasta huomenna.

Rasismin taustoja pitää ymmärtää, jotta sitä voisi vastustaa tehokkaasti. Maahanmuuttajapolitiikka on ymmärrettävästi hankala pala monelle suomalaiselle työttömälle - miksi tänne otetaan työntekijöitä ulkomailta kun ei ole tekemistä omillekaan. Vastaavasti monilla maahan muuttaneilla on vaikeuksia sopeutua Suomeen ja jotkut etniset ryhmät ovat olleet julkisuudessa esillä rikoksista enemmän kuin toiset. Kumpiakin pitäisi ymmärtää: niitä jotka vastustavat ulkomaalaista työvoimaa oman ollessa uhattuna ja niitä tänne muuttaneita, jotka eivät ole löytäneet töitä ja ovat ehkä tästä johtuen sortuneet rikoksiin. Johtava ajatus ja arvo on se, että kukaan ei ole enemmän tai vähemmän arvokas riippuen kulttuurista, kielestä, sukupuolesta, iästä tai ihonväristä. Viisas politiikka kiertää esitetyt karikot ja onnistuu ratkaisemaan eri puolten ongelmat yhteistyössä kaikkien kanssa. Kysymys ei ole pelkästään arvoista ja asenteista, vaan myös siitä, että ihmisillä on töitä ja leipää pöydässä.

Rasismista on puhuttava. Ei tietenkään riitä, että siitä pelkästään puhutaan, vaan on myös toimittava sen kitkemiseksi. SONK:n on otettava rasismiin selkeästi kantaa, vaikka asia saattaa kuulostaa itsestään selvältä, niin poliittisena toimijana SONK:n on tunnettava vastuunsa ja näytettävä ihmisille, että emme hyväksy ulkomaalaisvastaisuutta missään muodossa. En ole nähnyt pitkään aikaan toimivaa rasismin vastaista kampanjaa. Toivon ja uskon, että voimme saada tässä asiassa paljon aikaiseksi.

Keskustelua aiheesta Mikael Hiltusen blogissa:

http://mikaelhiltunen.blogspot.com/

Lahti tarvitsee positiivisia asioita

2006-07-05T05:52:00.000-07:00

Etelä-Suomen Sanomissa on kritisoitu Lahteen tulevaa EU:n huippukokousta ja Niemenkadulla olevaa Richard Leplastrierin taideteosta. Ensimmäistä on perusteltu sillä, että tarvittavat kokousjärjestelyt ovat jo Brysselissä, joten on turha tuoda kokousta minnekään muualle - ei ainakaan Lahteen tuhlaamaan päijäthämäläisiä veroeuroja. Jälkimmäisen argumentoinnissa on samanlainen analogia: taide on turhuutta ja rahojen viskaamista kaivoon. Kritisoijan mukaan joku saattaa jäädä veistoksesta johtuvan rahanpuutteen takia hoidotta ja kuolla.

EU:n huippukokous on niin iso tapahtuma, että Lahti ei olisi sitä saanut ilman Suomen valtion isoa kädenpuristusta. Kokouksesta saatava kansainvälinen julkisuus ja esimerkiksi majoitus- ja ravintolapalvelujen kulutus kuittaavat helposti kokouksesta koituvat menot, joiden rahoituksesta Lahti ei todellakaan vastaa yksin. Lahdella on nyt mahdollisuus leimautua osaavaksi kokouskaupungiksi, joka selviää vaativimmastakin tehtävästä.

Uskoisin, että suurin osa suomalaisista kannattaa ilmaista terveydenhoitoa ja sitä, että erityinen huomio on oltava niille potilaille, jotka ovat kuolemanvaarassa. Leplastrierin taideteos sen sijaan ei ole vastuussa kenenkään kuolemasta, vaan se on osoitus kaupungin halusta tuottaa virikkeitä asukkailleen. Veistos on mielestäni kaunis ja se sopii Sibeliustalon läheisyyteen mainiosti. Se tuotettiin osittain Koulutuskeskus Salpauksen oppilastyönä, joten hintakaan ei ollut paha. Lahtelaista osaamista parhaimmillaan!

Veistoksen ja huippukokouksen vastustamisen perusteluissa on sama ajatus: pannaan kunnan budjetti kokonaisuudessaan johonkin erittäin tärkeään asiaan, kuten terveydenhuoltoon. Tämä sinänsä hyväntahtoinen ajatus ei ikävä kyllä toimi. Kuvitellaan, että esimerkiksi Lahti kohdentaisi kaikki voimavaransa puhtaasti elintärkeisiin tehtäviin: sosiaali- ja terveyspalveluihin, koulutukseen, infrastruktuurin kunnossapitoon ja niin edelleen.

Kuka haluaisi enää asua kunnassa, jossa ei ole mitään muuta kuin perustärkeät asiat kunnossa? Ei kulttuurielämyksiä, julkisuutta, tapahtumia, taidetta, tunnustettua konserttitaloa tai rahaa vieviä hyppyrimäkiä. Tai kuka haluaisi investoida ja tuoda uusia työpaikkoja kaupunkiin, jota ei tunneta mistään ja jossa ei ole mitään? Ei kukaan.

Onneksi Lahti on yksi Suomen kehittyvimmistä alueista, jossa ymmärretään ja arvostetaan kaupungin oheistoimintojen, tapahtumien ja kulttuurin merkitystä ihmisille. Lahteen saadaan pian oikorata: ei siksi, että täältä pääsisi nopeasti pois, vaan siksi että tänne pääsisi nopeasti.

Kirjoitus on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 5.7.2006

Seattle, Washington

2006-05-25T22:09:00.000-07:00

California ja Washington tarkoittavat eri asioita. Ensimmaisen sää on lammin ja toisen kylmä, mutta mita tulee ihmisiin, niin asiat menevat päinvastoin. Siina missa kalifornialainen toivottaa mc donnald's-hymyllään parasta mahdollista paivan jatkoa, niin washingtonilainen John Doe ehdottaa kolmen minuutin jutustelun jalkeen minulle lomamatkaa Alaskaan. Siellä olisi kuulemma joku Suomen sukuinen kalastaja Pihlman Sitkassa, joka ottaa mielellaan vastaan skandinaavisia turisteja veneeseensa kaloja perkaamaan ja nauttimaan meresta. Samalla reissulla voisi sitten tutustua Pihlmanin Ingri nimiseen 85-vuotiaaseen äitiin Ketchikanissa, joka kasvattaa omat vihanneksensa ja tarjoaa pihatöissa auttajalle majoituksen. Tarjous on jalo, mutta kieltaydyn kohteliaasti, vaikka ei turskassa mitään vikaa ole.

Seattlessa kaupunkiliikenteen ruuhkaongelmia on jarjestelty siten, etta bussit ovat täysin ilmaisia keskustassa. Missä vaiheessa Helsingissa tehdaan jotain yhta järkevaa? Tämä on yhdysvaltalaisen federalismin hyva puoli. Paikallispolitiikassa voidaan tehda suuriakin päätoksia, kuten tama linja-autoliikenne, johon liittovaltion konservatiivisella politiikalla ei ole asiaa. Kolikon toinen puoli on taas se, etta uskoisin useammankin washingtonilaisen pyörittelevan silmiaan nähdessaan Bushin jatkavan toista kauttaan. Keskilannen aktiiviset konservatiivit, aseliittojen jasenet ja homoliittojen vastustajat päättivat myos kehittyneen liberaalin Seattlen puolesta, etta parempi pitaa se Bushi vallassa, kun olihan jo sen isä hyva mies ja osas käyda sotia maansa puolesta, kun sille tuulelle tuli.

Toisinaan tuntuu hankalalta vastata kysymykseen "where are you from?". Kun vastaan, että Euroopasta ollaan, niin koskaan ei tiedä mitä tuleman pitää. Välillä jatkokysymyksenä on: "Oh yes, Paris is the capital of London, isn't it? Are you from there?" Siinä sitten on aivan turha edes yrittää selittää jotain Suomen maantieteellisesta sijainnista. Mutta tätä tuskallista jatkokysymystä useammin kysytaan, missäpäin Eurooppaa Suomi on tai onko se lähellä Ruotsia. Tietyn väliajoin tulee kuitenkin vastaan joku, joka on käynyt Suomen jokaisessa kolkassa -tai ainakin melkein. Esimerkiksi tänään Seattlessa tapaamani nainen kertoi minulle varsin tarkkaan, miten Turun ja Jyvaskylan arkkitehtuurit eroavat toisistaan ja kuinka Alvar Aalto edusti jotakin mieleenpainumatonta tyylisuuntaa, puhumattakaan muista arkkitehdeista joista en ollut aikaisemmin kuullut. Siinä sitä sitten kuuntelee suu auki faktaa Suomesta ja mielessä käy mantra, että en enää koskaan aliarvioi amerikkalaisia...

Media, Michael Moore and Paradoxial Reality

2006-05-25T21:53:00.000-07:00

Once I tried to find information about George W. Bush’s State of the Union speech thus I went to the White House’s web page. This was not my first time when I was looking for the certain page hence I remembered that address www.whitehouse.com used to be some kind of a porn domain, now it is called America’s free speech forum, so I did not try that. However, instead of typing the correct address, that is www.whitehouse.gov, I made a mistake and I wrote www.whitehouse.org that is actually a page that makes fun of the whole presidential institution. Graphics were quite convincing thus I believed that I was in the right place and I even found State of the Union speech. It took me a minute to realize that I was fooled. This is an example of media’s ability to create realities. In this case it was finally quite obvious that www.whitehouse.org does not describe reality but on the other hand it would be easy to make just slight changes to the real domain and people could take that information as truth. That is to say media creates reality every day: they give us pieces to collect and solve the puzzle that is our reality and picture of the world.

As well as all the documents or TV programs generally also Michael Moore’s political movie Fahrenheit 9/11 is an attempt to create a reality. Basically Moore’s idea is to criticize Bush’s administration and thus to prevent his re-election. Many scholars claim that Moore is a populist director and I agree with them. He very selectively collects the material that fits into his picture of the world and the movie is edited with this doctrine. Although it is difficult to prove where is the line of populism and objectivity. Actually all the material that is produced is a sort of propaganda: there is certain goal to have effect on people’s minds.

The paradoxical reality of media is that even when the media tries to tell “the truth” its original meaning changes. In other words one cannot describe “the truth” because there is no such thing. We all are individuals with a different kind of picture of the world: what is a reality for one is an unreality for another. One cannot see the colors in the same way with others so how could they agree with such a difficult concept as politics? According to John Collins and Ross Glover we are all targets for language, and we are all affected by it as well. Regardless of the truth of the words, language produces effects beyond its meaning (Collins and Glover 2002, p. 2). As one might expect media, not always if ever, tries to describe reality because its financial supporters and owners have their own preferences and goals. Under these circumstances the paradox is that when trying to tell the truth media changes the truth and creates its reality.

Some Moore’s political opponents are almost as populists and un-academic as Moore. Cristopher Hitchens criticizes Moore’s movie and he writes that Fahrenheit 9/11 is a sinister exercise in moral frivolity, a big lie and a big misrepresentation, based on leaden sarcasm, irony, fantasies and propaganda. Hitchens puts that: “At least Moore’s film should put the shameful purveyors of that last theory back in their paranoid box”. (http://www.slate.com/id/2102723/). Debbie Schlussel instead quotes Mark Twain who said: “There are lies, damn lies and statistics”. She continues on her column that now there are lies, damn lies and Michael Moore “documentaries”. She puts that Moore’s movie is full of: “lies, half-truths, far-left wackos and kooks as experts, snarky cheap shots, and just plain nonsense”. (http://www.debbieschlussel.com /columns/ column0625. shtml). Hence both Hitchens and Schlussel use the same kind of populist tricks as Moore. They do not see anything good on Moore’s production and in addition they use insulting language that is to declare that Moore is wrong because he is an idiot. It goes without saying that this does not fulfill the rules of academic debate or conversation. Neither side has proper arguments that could prove their thoughts correctly. Thus it is an endless rhetorical race based on an idea to convince the public with the power of media.

What should the audience think about these columns and Moore’s movie? Moore claims that Bush’s administration lies. On the other hand Hitchens and Schlussel presents that Moore lies. As a rule it seems to be better not to focus on advocacy media if one wants to find out “the truth”. In particular advocacy media intentionally seeks an audience of people who share their views: namely it even does not try to be neutral at all. Even though mainstream media is claimed to be represented by college-educated white males from the upper middle class it gives a better picture than conservative or liberal ends of the political spectrum. (Welch etc. 2006, p.139). Finally it should be science’s mission to be objective, neutral and find out the truth. Unfortunately for the most part it is impossible for a human to be totally neutral: even researchers have their own preferences and goals. Furthermore if there is as objective research as it is possible it is media that is going to present it to publicity. That is to say, generally speaking, that media controls political agenda and who controls media has access to control masses. It is a good part of representative democracy that there are elites that have to compete against each other thus people can choose between different media and elites.

To conclude, it is difficult to define a reality or a truth. In that case media is playing the main role when creating the reality. As constructivist scholars Colin and Glover proves language is the crucial factor of political action. We all are targets of language: after all we are parts of the reality. Orwellian newspeak develops new definitions of words thus it helps the totalitarian system to control its citizens (Orwell 1990, p.312-326). Fortunately in representative democracy we have our voice to say how to explain reality and politics. As follows: By criticizing Moore’s movie that criticizes “official truth” Schlussel and Hitchens create their part of the reality. Finally, by analyzing and criticizing all of them I am also creating the reality.

Bibliography:

Collins J. & Glover R.: 2004, Collateral Language, New York Press, p.2.

Orwell, George: 1990 (1949), Nineteen Eighty-four, Penguine Books, p. 312-326.

Welch etc.: 2006, Understanding American Govt 8th W/Gerston'S Calif Politics & Govt 8^th, Thomson, p. 139.

Internet Sources:

(http://www.slate.com/id/2102723/).

http://www.debbieschlussel.com /columns/ column0625. shtml

Käyttäytymisestä ja sananvapaudesta blogissa

2006-04-23T13:11:00.000-07:00

Tämä blogi on vapaa kaikenlaisille ajatuksille. Sananvapaus on erittäin tärkeä elementti ja tuki edustuksellisen demokratian toiminnalle. Niinpä pyrin tukemaan tätä järjestelmää antamalla tilaa erilaisille ajatuksille. Kuitenkin vapaus merkitsee myös vastuuta, kuten Jyllands Postenin julkaisemat pilakuvat osoittavat. Asioita voi ja suositeltavaa on, että niitä arvostellaan, mutta on säilytettävä asiallinen käyttäytyminen. Muhammed kuvien julkaiseminen oli täysin sopimatonta, röyhkeää ja toisten uskonnollisia tunteita loukkaavaa. Tämä ei tarkoita sitä, että Islamia tai muita uskontoja ei voisi arvostella, mutta on ymmärrettävä, sillä on merkitystä miten asiat esittää.

Aikaisemmin tänne pystyi jättämään omia kommentointeja ilman moderointia tai minun hyväksyntääni. Nyt ikävä kyllä joudun poistamaan tämän vapauden, koska tänne on jätetty rasistinen ja tiettyjä väestöryhmiä loukkaava kirjoitus. Jatkossa tarkastan jokaisen viestin ennen sen julkaisemista. Mikäli teksti sisältää Suomen lain tai kansaivälisten sopimusten vastaista materiaalia, niin siitä ei julkaista edes osia. (Perustuslain toisen luvun pykälät kuusi ja 12). Sensuurin kohteeksi joutuvat lainvastaisen materiaalin lisäksi toisia ihmisiä törkeästi loukkaavat kirjoitukset.

Painotan, että tarkoituksena on edistää sananvapautta, ei rajoittaa sitä enempää kuin on tarvetta. Toivotan kaikki tervetulleiksi keskustelemaan myös jatkossa!

Amerikkalaisessa saunassa

2006-03-21T21:41:00.000-08:00

Olin kuullut juttuja, että amerikkalainen sauna on suomalaiselle outo kokemus. Niinpä päätin kokeilla saunomista yliopistomme saunassa, joka on paikallisessa mittakaavassa aikamoista luksusta. Vilkaistuani sisälle saunaan selvisi, ettei siellä ole muita tällä hetkellä. Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että saattaisi olla epäkohteliasta mennä saunaan alasti, sillä paikalliset eivät tapaa esiintyä ilman vaatetusta, joten kietouduin pyyhkeeseen.

Saunassa oli ainakin kolme varoitusta siitä, että liiallinen saunominen saattaa johtaa kuolemaan. Sitä ei siis ilmeisesti suositella. Samojen ohjeiden mukaan raskaana olevien naisten tai lääkityksen alaisena olevien tulisi välttää saunomista. Alkoholi on luonnollisesti kielletty saunassa: ei siksi, että kysymys on yliopiston tilasta, vaan siksi, että se on vaarallista. Veden heittäminen kiukaalle oli myös vastoin sääntöjä. Mitään syytä siihen ei kerrottu, mutta varoituksessa tähdennettiin, että se on erityisen kiellettyä. Kaliforinalaiset lait tuntien en uskaltanut edes ajatella veden heittämistä –minulla ei välttämättä olisi varaa maksaa tuhansien dollarien sakkoa.

Huomioni oli täysin kiinnittynyt kyseisiin ohjeisiin, kun sisään astui toinen saunoja. Hänellä ei ollut pyyhettä. Sen sijaan hän oli täysissä pukeissa: verryttelytakki, paita, housut, sukat, kengät, hikipanta, kello ja mp3-soitin. Kaveri katsoi minua hetken, sitten hän pani musiikin lujemmalle ja otti päivän lehden esiin. No eihän siinä sitten mitään: onneksi en ollut alasti.

Saunakokemukseni nostaa esiin kaksi yhdysvaltalaiselle yhteiskunnalle tyypillistä asiaa. Ensinnäkin yleisesti ottaen kaikenlainen alastomuus on pahasta ja sitä tulee välttää. Henkilökohtaisten tilojen ohella suihkut ja pukukopit ovat jonkinlaisia poikkeuksia käytännön syistä. Toisinaan jotkut ottavat yleisissä tiloissa suihkun vaatteet tai ainakin alusvaatteet päällä –hygienia kunniaan.

Toiseksi kaikesta on aina varoitettava mahdollisimman kärkevästi ja pahimman mahdollisen skenaarion kautta. Poliisi, sakot ja kuolema ovat varisin suosittuja uhkailukeinoja. Yksi syy tähän on siinä, mikäli jotain tapahtuisi, niin saunan omistaja olisi korvausvelvollinen onnettomuuden uhrille. En yllättyisi, jos olisi olemassa ennakkotapaus, jossa saunaan kuolleen omaiset ovat haastaneet kiukaan tai lauteiden tekijät oikeuteen kuolemantuottamuksesta. Toisaalta yhdysvaltailainen oikeuskäytäntö mahdollistaa suurienkin korvaussummien saamisen, joten oikeutta käydään mitä omituisimmista asioista.

Amerikkalaisille tuntuu olevan pakkomielle välttää kuolemaa. Tästä johtuen myös sauna on laskelmoitu, niin ettei uhreja tulisi. Tämä on sinänsä varsin jalo ja kannatettava periaate, mutta mitkä ovat pelon ja uhkailun kustannukset. Kärsivätkö ihmiset enemmän varoituksista kuin ehtivät nauttia lämmöstä? Montako ihmistä olisi todella kuollut saunaan ilman varoituksia? Vai, onko niin, että amerikkailaiset ovat turtuneet uhkailuihin ja varoituksiin, eikä niillä ole todellisuudessa mitään merkitystä?

Tupakointikielto ravintoloihin

2006-03-21T20:31:00.000-08:00

Suomen tulisi ottaa mitä nopeammin käyttöön tupakoinnin täyskielto ravintoloissa. Smoke Free Partnershipin mukaan Euroopan Unionin alueella kuolee vuosittain noin 79 500 ihmistä pelkästään passiivisesta tupakoinnista johtuviin sairauksiin. Pahimmalla vaaravyöhykkeellä ihmiset ovat ravintoloissa, joissa monella on tapana pistää sätkä huuleen. Asiakkaiden lisäksi tupakka uhkaa tappaa ravintola-alan työntekijöitä, jotka kärsivät passiivisesta tupakoinnista jatkuvasti.

Tupakointi on siis mitä pikemmin kiellettävä myös suomalaisissa ravintoloissa. On varsin helppo keksiä syitä, miksi ravintoloissa ei ole hyvä tupakoida: sen sijaan asian puolesta olevat argumentit ovat järjestäen varsin heikkoja. Yleisin syy vastustaa tupakointikieltoa on uskomus siitä, että ravintolat menettäisivät asiakkaita. Hetkinen...siis suomalaiset eivät enää menisi baariin kaljalle, koska siellä ei saa polttaa? Väite on täysin absurdi. Uskon, että tupakoitikiellon myötä tupakoimattomat uskaltuisivat useammin ravintolaan ja tupakoivat jatkaisivat keskarin kumoamista kantapubissaan: piipahtaen aina välillä ulos röökille. Siinä sivussa joku ehkä myös lopettaisi polttamisen. Pelkästään New Yorkissa tupakointikielto on tuonut 10 000 uutta työpaikkaa ravintola-alalle. Samanlaisia tuloksia on saatu Irlannista, joka kielsi tupakoinnin ravintoloissa. Toki aluksi kävijämäärään saattaa uuden lain myötä tulla pieni notkahdus, mutta lopulta ihmiset löytävät yhä mielyttävämpiin ja ennen kaikkea savuttomiin ravintoloihin.

Gay Marriages and Real Acceptance

2006-03-07T09:37:00.000-08:00

September sixth 2005 the California Assembly voted to allow gay and lesbian couples to marry. This kind of law would be first in the whole nation. However, California Governor Arnold Schwarzenegger vetoed this bill and thus the Religious Freedom and Civil Marriage Protection Act was canceled.

The theme of gay marriage created a lot of debate both in Republican and Democrat parties: leading both sides to accuse each other of abusing moral values. These conversations lead also to debate of acceptance and religious rights based on constitutional issues. According to Washington Post (7^th September 2005) Assemblyman Dennis Mountjoy said that “It’s not about civil rights or personal rights, it’s about acceptance. They want to be accepted as normal. They are not normal”. This makes one wonder what is normal then and the question actually is about civil and personal rights. California already has domestic partnership legislation that grants same sex couples most of the benefits that married couples have. Still there are exceptions such as right to jointly file income tax returns, the right to bring a foreign partner into the United States and the right to pass Social Security benefits on to a spouse (Washington Post 7^th September 2005).

In the Declaration of Independence it is already said that: “We hold these Truths to be self-evident, that all Men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the Pursuit of happiness…”. (Welch etc. 2006, p.554). After the Constitution there have been some changes as the Bill of Rights, abolition of slavery, right for black men to vote and right for women to vote. (Welch etc. 2006. p. 45-46). Allowing gays to have the same rights as heterosexuals would be the same kind of amendment as it was to the right to vote for black people. Hence there should be also be the same right grant for gay and lesbian people and they should have a possibility to enjoy the pursuit of happiness as well as heterosexuals.

The problem of the pursuit of happiness is how define it. One could say that we cannot give gays and lesbians the rights as for heterosexuals because it is not clear what the pursuit of happiness is and what it demands to be happy enough. Secondly one could say that for somebody killing people can be the pursuit of happiness and the pleasure of life and hence we should also accept that. Nevertheless this is not the case: it is a question about an individual’s negative and positive freedoms. There have to be a line that what we can allow to happen. For example if somebody hurts or kills other people it is not acceptable but if there is no harm for anybody and pleasure for someone it should be accepted –in the game theory this is called the Pareto Optimal.

In Vilfredo Pareto’s theory the optimality is a measure of efficiency. An outcome of a game is Pareto optimal if there is no other outcome that makes every player at least as well off and at least one player strictly better off. That is, the Pareto Optimal outcome cannot be improved upon without hurting at least one player. (http://www.gametheory .net/dictionary/ParetoOptimal.html). At least in the legislation giving rights for gays and lesbians do not decrease heterosexual’s rights. Thus accepting the Religious Freedom and Civil Marriage Protection Act would be the Pareto Optimal solution.

Although assemblyman Montjoy could say that by acceptance I mean the values or truths that are self-evident thus they are based on same religion and thoughts about it. However the Bill of Rights includes freedom of religion in its first Amendment: that way one cannot say we all have to share the same values. According to famous German philosopher Jurgen Habermas postmodern states should have secularist models where church and religion are separated from the state. Under these circumstances everybody should have the right to believe in any religion and to be part of any church but legislation should not be connected or based on any religion. Accepting differences and tolerance are also keys to solve conflicts.

According to Republicans the law must also be stopped because it constitutes another assault on the sanctity of the family. Analyzing the concept of sanctity of the family leads to the same issue as in question about acceptance. The matter of these questions is in the values we believe in –thus we cannot share all the values so there have to be compromises in legislation. One could say that the concept of the family is exactly the reason that gay couples should have that possibility to marriage. Actually everybody should have a possibility to have a family and to be happy: would this not be reasonable?

Including gays and lesbians, including gay couples, into postmodern American society demands more than just legislative changes. One of the biggest alterations that is needed is a change in social structures and peoples’ attitudes. Social and ethical respect towards something that is different is real acceptance. It is a part of an authentic liberty and relativism where different values and religions are respected, it is freedom of choice.

Republican assemblyman Jay LaSuer said after the assembly’s vote that: “History will record that you betrayed your constituents and their moral and ethical values”. Nevertheless history proves that slaves and women were considered as lower people who are not intellectual enough to vote or to have same rights as free men. Nowadays it has become a popular value not to argue against women or blacks to have same rights as white men. Thus in future we can hopefully say that it is normal to have registered gay marriages too.

Sources:

Dignan and Pomfret: Washington Post, September 7.2005, “California Legislature Approves Gay Marriage”.

Gerston & Christensen: 2005, California Politics and Government, Thomson.
Welch etc.: 2006, Understanding American Govt 8th W/Gerston'S Calif Politics & Govt 8^th, Thomson.

Kuolemanrangaistuksesta tulisi luopua välittömästi

2006-03-07T00:03:00.000-08:00

Ardnt Pekurinen oli miltei koko elämänsä pyrkinyt vastustamaan kaikenlaista väkivaltaa. Hän kärsi aseistakieltaytymisen vuoksi vankeusrangaistusta suomalaisissa vankiloissa 1930-ja 1940-luvuilla. Hänen armahduksensa puolesta vetosivat muun muassa Herbert George Wells, Albert Einstein ja Henri Barbusse. Jatkosodan aikana Pekurinen määrättiin eturintamalle ja käskyssä mainittiin erityisesti, että hänen on tartuttava aseeseen. Ardnt Pekurinen teloitettiin viides marraskuuta 1941, vasta kolmannen tehtävään komennetun sotilaan suostuttua ampumaan.

Yhdysvaltain Kaliforniassa Michael Morales oli määrä teloittaa antamalla myrkkyruiske helmikuun 21 päivänä. Tuomion toimeenpano kuitenkin evättiin viime hetkellä lääkärien kieltäydyttyä antamasta ruisketta eettisiin syihin vedoten, sillä myrkyn ainesosat jättävät teloitettavan tiedostavaan tilaan kokemaan äärimmäistä kipua. Moralesin tapaus on vielä kesken ja oikeuselimet pohtivat teloituksen toteuttamista uudenlaisella myrkky- yhdistelmällä.

Yhdysvallat on kieltänyt alaikäisten kuolemantuomion korkeimman oikeuden päätöksellä vuonna 2005. Silti Yhdysvalloissa kuolemarangaistuksia annetaan jatkuvasti: vuoden 1977 jälkeen, jolloin se otettiin uudestaan käyttöön, teloitettuja on tähän päivään menessä ollut 1012. Kuolemansellistä on vapautettu satoja syyttömäksi todettuna –syyttömänä teloitettujen määrää on vaikea arvioida, tosin uudet dna-tutkimukset ovat osoittaneet, että monet vuosia sitten kuolemaan tuomitut ovat todellisuudessa olleet syyttömiä.

Kuolemanrangaistukset ovat esi-modernin yhteiskunnan politiikkaa ja niistä tulisi luopua välittömästi -erityisesti kehittyneissä yhteiskuntajärjestyksissä, kuten Yhdysvalloissa. Teloitukset loukkaavat ihmisen oikeutta elämään, eivätkä itse asiassa anna tyydytystä muille kuin kostonhimoisille ihmisille. Kansainvälisten instituutioiden on yhä voimakkaammin ajettava kuolemantuomiota vastustavaa politiikkaa ja valvottava nykyisten sopimusten toteuttamista. Yhdysvaltojen päätös lopettaa alaikäisten teloitukset viime vuonna antaa toivoa sille, että vetoomuksilla on merkitystä.

Yhteiskunta ei voi ottaa itselleen valtaa kansalaistensa teloittajana, siten väkivaltaisemmankaan murhaajan henkeä ei tulisi viedä. Michael Moralesin tapaus osoittaa kuolemantuomion äärimmäistä brutaaliutta, jossa yhteiskunta syyllistyy vähintään yhtä pahaan rikokseen kuin teloittavaksi tuomittu itse. Pahimmillaan kuolemanrangaistus annetaan kuitenkin täysin syyttömille tai aatteestaan kiinnipitäville ihmisille. Tähän kategoriaan kuuluu Arndt Pekurinen, jonka sanoiksi ennen teloitusta jäivät: "Eihän minun silti tarvitse toisia tappaa, jos minut tapetaan."

Kymmenen syytä vastustaa kuolemantuomiota

Amnesty International on listannut kymmenen syytä kuolemanrangaistuksen poistamiseksi:

1. Kuolemanrangaistus luokkaa jokaisen ihmisen oikeutta elämään.

2. Kuolemanrangaistus on äärimmäinen kidutuksen muoto.

3. Kuolemanrangaistus on peruuttamaton ja syyttömiä saatetaan teloittaa.

4. Kuolemanrangaistuksia sovelletaan mielivaltaisesti.

5. Kuolemanrangaistusta käytetään rasistisesti ja syrjivästi.

6. Kuolemanragaistusta käytetään poliittisen opposition vaientamiseen.

7. Kuolemanrangaistus ei ehkäise rikollisuutta.

8. Kuolemanrangaistus vaikuttaa yhteiskuntaan raaistavasti.

9. Kuolemanrangaistus voi tehdä terroristeista marttyyreja.

10. Kuolemanrangaistus ei ole vankilaa halvempi vaihtoehto.